MMO2: Elämän tarkoitus

(MMO eli Mitä matkalla oppii)

Yhtään en voinut aavistaa, että 8 tunnin vaelluksen päätteeksi joudun 2,5 tunnin moottoripyöräkyytiin, joka kirkastaa minulle elämän tarkoituksen. 

Koko päivän trekking lontoolaispariskunnan ja oppaan kanssa oli todellista luksusta. Kuljimme läpi viiden paikallisen kylän ja ihmettelimme paikallista elämänmenoa. Miten he elävät, kehräävät, korjaavat teepensaitten satoa…

Pyykkipäivä

Vuoristokylän oma pyhäkkö näyttää tältä, eikä kullasta ja kimalluksesta ole tietoakaan.

Vuoristoheimon nainen kehrää perinneasussaan

Maisemat olivat enemmän kuin upeat. Kun sain istahtaa, katsoa vuoria ja kaikkea sitä avaruutta ja tilaa ja kuunnella lintuja ja vesipuhveleiden kellojen kilinää, vaivuin ihan meditatiiviseen tilaan. 

Kuljimme koko päivän yhä ylemmäs, ylemmäs, ylemmäs. Tällaista vanhaa otti jo pumpusta moinen ylämäki ja ehkä siksikin olimme vähän myöhässä.

Lontoolaiset olivat kolmen päivän trekkingillä, joten vain minä tarvitsin kyydin takaisin Hsi Pawhin. Opas oli hommannut mopokuskin ja kertoi matkan kestävän 1,5 tuntia. Ajattelin juuri ja juuri kestäväni moisen koettelemuksen.

Lähdimme matkaan. Jyrkästi alaspäin vievä tie oli järkyttävä: kuoppainen, töyssyinen, mutkainen ja pahin ikinä näkemäni.

Pimeys laskeutui nopeasti ja sain lisää syytä pelätä. Pelkäsin hirveää alamäkeä. Pelkäsin tiessä ammottavia kuoppia, isoja töyssyjä, loputtomia mutkia.  Pelkäsin pimeyttä. 

Mutta minulla ei ollut yhtään vaihtoehtoja. En voinut muuta kuin rukoilla, rauhoittua ja rentoutua. RRR, kuten kissoillani aikoinaan, tosin silloin ne tarkoittivat ruokaa, rauhaa ja rakkautta.

Chakrat menivät ulkomuistista ja keskityin juuricharkan ajatukseeen ”Olen turvassa”. Isä meitää en muistanut pinnistelemälläkään. Joku lapsuuden rukous juolahti mieleeni ja ajatus siitä, että isälläni oli nuorena ollut moottoripyörä ja he olivat äitini kanssa päivää ennen vanhimman siskoni syntymää moottoripyöräreissulla, toi kovasti lohtua.

Kuskini joutui käyttämään jalkojaan vauhdin tasapainottamiseksi alamäessä ja vähän väliä pysähdyimme. Sain hengittää ja oikoa koipiani. Kuski ei tietenkään puhunut sanaakaan englantia, joten kommunikointimme oli hyvin universaalia. 

Kahdessa ja puolessa tunnissa ehtii ajatella todella paljon. Äitini sairautta, omaa pientä paikkaani maailmassa, rakkaitani ja heidän elämäntilanteitaan… Sitä, kuinka yksin jokainen ihminen lopulta on kuoleman lähestyessä.

Tähdet ilmestyivät taivaalle, ihan kuin kaukana kotona. 

Ai se elämän tarkoitus?

Sitä olen miettinyt todella paljon ja niin monessa elämäni vaiheessa. Raamatun ”lisääntykää ja täyttäkää maa” on mielestäni vähän turhan biologinen lähestymistapa, eikä lapsettomana päde kohdallani. 

Monta vuotta olen ajatellut elämän tarkoituksen muodostuvan antiikin ”Tunne itsesi” –prinsiipistä. Koen tarkoitukseni olevan kehittyä täydeksi itsekseni henkisessä mielessä.

Nyt siellä moottoripyörän tarakalla, pimeässä, epävarmuudessa, matkalla alaspäin järkyttävän huonoa tietä, pälkähti mieleeni uusi ajatus.

Elämän tarkoitus on liike. Aina pitää mennä eteenpäin. 

Aina eteenpäin, vaikka kuinka hitaasti kerrallaan, mutta eteenpäin. Kun on vaikeaa, voi pysähtyä, vetää hetken henkeä ja korjata asentoa, mutta taas on jatkettava matkaa. Koko ajan, muutama metri ja hetki kerrallaan. 

Tämä voi toki olla monelle muulle itsestään selvää, mutta minä koin jonkinlaisen valaistumisen siellä vuoren rinteellä, pimeydessä, vaaran hetkellä. 

Moottoripyöräkuskillani ei ollut pyörässään peilejä, mitäpä niillä. Mennyt on takanapäin ja liike suuntautuu eteenpäin.