Happy hour Luang Prabangissa

Reppureissaaminen on melkoisen raskasta hommaa. Siksi onkin ihanaa, kun yks kaks yllättäen törmää matkallansa kohteeseen, jossa voi olla ihan kuin oikealla LOMALLA; vain nauttia, hemmotella kaikkia aistejaan ja itseään. Juuri sellainen paikka on Luang Prabang.

Luang Prabangin keskusta on Unescon maailmanperintökohde siellä säilyneen vanhan ransakalaistyylisen arkkitehtuurin vuoksi. Keskusta on ihan kuin muistikuvieni Nizza ja Monaco.

Kadunvarret ovat täynnä viehättäviä kahviloita, joissa matkailijoita hemmotellaan ranskalaistyylisillä leivonnaisilla. Luang Prabangin kärkeä reunustaa Mekong molemmilta puolilta, joten rannoillakin on ravintoloita vieri vieressä.

Mikä ihmeellisintä, kadunvarsikuppiloissa turistit juovat VIINIÄ kuten Pariisissa ikään. Sellaista näkyä en vielä missään Kaakkois-Aasiassa ole kohdannut.

Toinen toistaan tyylikkäämmissä putiikeissa myydään paikallisia käsitöitä, puutöitä ja vaatteita.

Paikallista ruokaa ei todellakaan tarvitse syödä (ellei halua), sillä menut ovat täynnänsä pizzaa, pastaa, hampurilaisia. Toki sieltä löytyy oikeata parempaakin länkkäriruokaa.

Välipalat ovat ihan parhaita: Tuoreista hedelmistä silmien edessä valmistettavat smoothiet ja itse valitsemilla aineilla täytetyt patongit. Nam!

Itseään voi hemmotella kohentamalla ulkonäköään 3 euron manikyyrillä, 4 euron pedikyyrillä tai laolaisella hieronnalla, tunnin sessio 5 euroa. 

Tarjolla on retkiä luoliin..

Pak Ou -luola

... ja vesiputouksille.

Kuagsi Falls

Kuninkaanlinna on upea ja Mount Phousilta on hienot näkymät ympäri kaupungin. Temppelit ovat kauniita ja paljon koristellumpia kuin muualla Kaakkois-Aasiassa.

Illalla voi tepastella night marketilla tarjontaa katsastaen.

Pääkadun liikenne on niin rauhallinen, että koira saa pitkän aikaa rötköttää keskellä tietä. 

Munkkimobiili

Lenseän iltapäivän voi viettää pääkadun varrella ihmisvirtaa katsellessa ja happy hourin mojitoja nauttien. Mojito on niin raikas, yhtä aikaa sopivan makea ja kirpeä ja se hivelee matkailijan jokaista mahdollista nautintosolua. 

Ja kun baarin musiikkivalikoimassa on 80-luvun hittejä ja vieläkin vanhempaa, kuten Dirlandaata, ja seurana on vesiputousretkellä tapaamani ylisosiaalinen singaporelainen kundi, olo on kuin hiihtokeskuksen after skissä. 

I love Luang Prabang! 

PS. Jotta elämän vaaka pysyisi tasapainossa, sain n. vuorokausi tämän tekstin kirjoittamisen jälkeen turistiripulin, enkä siinä vessanpyttyä halatessani rakastanut Luang Prabangia vähääkään!

Rikkinäisten Buddhien turvakoti

Runsaan puolentoista tunnin venematkan päässä Luang Prabangista sijaitsee Pak Ou –luola. Matka taittuu kivalla kuuden hengen veneellä.

Mekongin varren penkereet ovat täynnä viljelyksiä. Välillä rannoilla laidunsi myös lehmiä ja vuohia.

Alkumatkaan tosin osui myös Whiskey Village. Heti aamusta oli siis otettava napanterit ainakin viidestä toinen toistaan pahemmasta riisistä valmistetusta viinasta, mukaan lukien pontikalta haiseva ja maistuva Lao Lao. Käärme- ja skorpioniviinoja kukaan ei edes halunnut maistaa.

 Pak Ou –luolassa on tuhansia Buddha-patsaita. Koska buddhalaiseen kulttuuriin kuuluu, ettei Buddhan kuvia saa heittää pois, luola on alun perin ollut rikkinäisten, vanhojen ja kuluneiden Buddhien turvakoti.

Tosin nyt siellä oli ihan uusiakin joukossa - en ymmärrä miksi, sillä sehän vesittää koko hienon tarinan.

(Innokkaana de clutterin harrastajana tämä oli minulle vaikea pala. Oman ideologiani mukaan kaikki rikkinäinen, epäkelpo ja käytöstä poistettu on syytä heittää pois. Tunnen itseni ja tiedän, etten koskaan korjaa mitään, mikä on kerran mennyt rikki, joten parempi luopua siitä ihan saman tien. Joten kun koko kesän puutarhapöytääni koristanut Buddha-patsas syksyllä murtui ja kellahti kumoon, jätin sen vielä talveksi siihen vartioimaan mökkiäni. Mutta kun palaan takaisin Marjikseen, ensimmäisiä hommiani on siivota jäännökset roskikseen.

 Sorry Buddha.)

Kolme huonoa vaihtoehtoa

Thaimaan ja Laosin rajalta Luang Prabangiin on tasan kolme huonoa vaihtoehtoa: Slow boat, speed boat ja yöbussi. On kuin joutuisi valitsemaan parhaan nykyisistä hallituspuolueista...

Koska Luang Prabang on hauska pieni turistikaupunki, ihan sattumalta törmäsin ihmisiin, joiden kanssa juttelin jo rajalla. Sain kuulla, että jokainen vaihtoehto täytti pahimmatkin kauhukuvat.

Sveitsiläinen kundi matkusti slow boatilla, joka oli ylibuukattu. Veneessä oli ollut puupenkit, mutta tämä sveitsiläinen oli joutunut istumaan ahtaasti lattialla. Yöpyminen Pakbengissä jossain rotankolossa ilman syötäväksi kelpaavaa ruokaa oli ollut koettelemus ja seuraavana päivänä matka veneen lattialla oli jatkunut. Se niistä hienoista Mekongin maisemista.

Englantilais-puolalainen pariskunta riskeerasi rankasti ja teki matkan vaarallisella speed boatilla. Kaksi päivää matkan jälkeen he vieläkin tärisivät kauhusta. 7 tuntia oli kulunut jatkuvassa ylös-alas-höykytyksessä niin, että tyrät rytkyi, joen vettä roiskui koko ajan päälle ja vesi pisteli neulanterävänä kasvoihin. Ja koko ajan oli saanut pelätä hurjaa menoa. Toisella tauolla oli vaimo-raukka syönyt ja sehän kostautui vielä kamalampana loppumatkana oksennuksella ryyditettynä.

Minä valitsin kauheuksista tutuimman eli yöbussin. Mikä oli suunnaton virhe sekin.

Alku sujui ihan hienosti. Koska mainonnassa pieni liioittelu on aina sallittua, oli tämäkin bussi hienosti Luxurious VIP bus. Hah!

Viime hetkellä pysäkille ryntäsi 8-henkinen kaakottava italialaisperhe. Koska bussi oli jo täynnä, heidät sijoitettiin istumaan niille hassuille pikkutuoleille bussin keskikäytävälle. Onnekseen he eivät olleet kuin 4 tunnin matkalla.

Välillä kuulin bussin takaosasta yökkäämistä ja tauolla italialaiset kertoivat, että paikalliset oksentelevat sankoin joukoin ja haju on kamala.

Matkanteko oli järjettömän hidasta ja kerkesin kovasti ikävöidä myanmarilaisten kaasujalkaa. Jopa MINÄ, joka en ole 20 vuoteen ajanut autoa, olisin ajanut siellä mutkaisilla vuoristoteillä lujempaa kuin kuskimme!

Mutta sitten pahin mahdollinen tapahtui: bussi hajosi in the middle of nowhere.

Italialaiset olivat vain tunnin päässä kohteestaan, joten he liftasivat tuk tukiin. Katsoin kaihoten heidän peräänsä.

Sain kuulla, että odottelemme kolmisen tuntia uutta bussia. Se oli pahimman luokan vähättelyä sillä odotimme uutta ajoneuvoa siellä kylmässä bussissa tien laidassa peräti 10 tuntia!!! Minun tuli ikävä paitsi kotia myös Myanmaria. Siellä olisin jo ollut paras kaveri kaikkien kanssamatkustajien kanssa, oltaisiin otettu kaveri- ja ryhmäkuvat ja syöty yhteistä ruokaa. Mutta laosilaiset tuntuivat yrmeän ikäviltä umpimielisiltä tolloilta, jotka vain mulkoilivat minua oudosti. Mihin kamalaan maahan olin oikein matkustanut?

Aamulla se uusi bussi tulikin: pieni epämukava paikallisbussi, jossa osa matkustajista joutui seisomaan. Sain kuulla, että tarkoitus oli körötellä tuolla huojuvalla hitaalla hirvityksellä koko loppumatka 10 tuntia Luang Prabangiin. Eeeeiiiiiiiiiiii…

Kun saavuimme ekalle pysähdyspaikalle, minä otin ja häivyin. Katsoin, että Luang Prabangiin oli vajaan tunnin päästä lähdössä minivan. Ostin lipun ja raahasin rinkkani minivaniin, joka oli täynnä länsimaalaisia reppureissaajia. Huokaisin helpostuksesta, olinhan taas omieni joukossa ja sain suunnatonta sympatiaa yön kauhujen johdosta. Paskinta oli vain se, että tämäkin päivä tuhraantui matkantekoon niillä hirveillä mutkaisilla vuoristoteillä.

Perillä Luang Prabangissa odotti seuraava ikävä yllätys: hotellilla ei ollut tietoakaan tekemästäni varauksesta. Melkein purskahdin itkuun, olin niin väsynyt kauheasta matkasta ja nääntymäisilläni nälkään, sillä olin syönyt edellisen kerran oikeaa ruokaa pitkälti yli vuorokautta aiemmin ja elänyt vain perunalastuilla ja vedellä. Päänsärkyisenä, vihaisena, väsyneenä ja nälkäisenä rojautin rinkan respan lattialle ja häivyin etsimään ruokaa.

Kun tulin takaisin, oli homma hoidossa. Parhaalla mahdollisella tavalla, sillä minut siirrettiin kahdeksi yöksi huomattavasti kalliimpaan hotelliin, joka oli ihan kaupungin ytimessä.

Tosin minulle riitti, että suihkusta tuli lämmintä vettä, netti oli nopea ja sänky oli pehmeä. Sammutin valot ja rupesin nukkumaan puoli yhdeksältä illalla.

Että semmoinen jouluaatto tänä vuonna.

Minne matkalla Myanmar?

Vietin 24 päivää Myanmarissa. Ikävää, että paikallisten kielitaito on niin surkea, että kauhean syvällisiä keskusteluja on vaikea käydä. Mutta jonkinlaisia hämäriä aihioita kansalaisten mielipiteistä sain kuitenkin raavittua kasaan lukuisista keskustelunrepaleista.

Luottamus siihen, että ”The Lady” Aung San Suu Kyi muuttaa asiat parempaan suuntaan, oli luja. Kaikki olivat tyytyväisiä vaalitulokseen ja uskoivat maalle koittavan paremman tulevaisuuden. Kaikki, joilta kysyin, olivat käyneet äänestämässä ja antaneet äänensä NLD:lle, tietenkin.

Vaalituloksesta huolimatta military saa edelleen haltuunsa 25 % parlamenttipaikoista eli militaryn suunnaton vaikutusvalta ei jatkossakaan häviä mihinkään.  

Korruptio on maassa valtaisa, kuten muuallakin Kaakkois-Aasiassa. Joku guesthousen isäntä kertoi odotelleensa pari kuukautta majoituslupaa ja vasta kun raha vaihtoi pöydän alla omistajaa, herkesi lupa saman tien.

Maa on äärimmäisen köyhä. Maatalousvaltaisuus näkyy kaikkialla ja välillä töitä tehtiin riisipellolla jopa vesipuhvelien voimalla. Naapuripelloilla oli onneksi koneita.

 Pohjois-Myanmarissa rekkaliikenne oli aivan valtavaa, kerran laskin joka toisen vastaantulevan ajoneuvon olevan iso rekka. Kun kysyin rekoista, sain vastaukseksi, että ne ovat matkalla Kiinaan. Kiina onkin yhtä aikaa hyvä ja huono naapuri. 

Kiina toteuttaa Myanmarissa sitä samaa agendaa kuin kaikkialla muuallakin maailmassa: se sijoittaa runsaasti, mutta vie sijoituksensa hedelmät itse, eikä vaurastututa niillä riistämäänsä maata. Military saa välistävedosta rahaa itselleen ja sallii vääryyden tapahtua. Esimerkiksi jadekaivokset ovat suurelta osin kiinalaisten hallussa. 

Köyhyyden vuoksi lapset työskentelevät perheyrityksissä, eivätkä käy koulua. Niin monta kertaa guesthouseissa ja ruokapaikoissa katsoin nuoria kouluikäisiä lapsia töissään.  Kuulin myös, että perheet voivat köyhyyden vuoksi antaa poikalapsensa munkeiksi tai – mikä oli järkyttävä uutinen – lapsisotilaiksi.

Tämä suloinen n. 12 v. tyttö kuskasi minulle pirtelöitä ja mojitoja Hsi Pawssa. Koulunpenkille hän minusta olisi kuulunut.

Eräässä keskustelussa paljastui, että monet joutuvat sinnittelemään 40-50 USD kuukausituloilla. Tuolla rahalla ei elä edes Myanmarissa, vaikka siellä järkyttävän halpaa onkin.

Työ on rankkaa ja sitä tehdään alkeellisilla menetelmillä. Kauhea oli katsella tietyömaita, joissa naiset (!) ja lapset (!) kantoivat hirveässä kuumuudessa ja pölyssä raskaita kivikoreja ja levittivät pikeä.

Minä olen pessimisti, enkä oikeasti usko The Ladyn saavan mitään suurta muutosta aikaiseksi. Pahimmillaan hän on vain militaryn manipuloima nukkehallitsija. Amerikkalaisista sarjoista olen oppinut, että ”Follow the money”. Maan rahavarat ja tiukka ote taloudesta on militarylla. Ehkä he eivät enää tarvitse parlamenttivaltaa, kun he johtavat maata rahan avulla?

Voi kuinka toivonkaan olevani väärässä.

Ming laa baa!

Missään ikinä koskaan never ever en ole tavannut niin ystävällisiä ihmisiä kuin Myanmarissa.

Ihmiset hymyilevät, katsovat silmiin ja tervehtivät. ”Ming laa baa” (siltä se korvissani kuulostaa) on paikallinen hei ja sitä kuulee päivän aikana loputtomasti.

Shi Pawssa pysähdyin kadulle ihmettelemään juhlakansaa ja lahjakasaa. Johan sisältä ryntäsi nainen ja veti minut juhliin, jotka paljastuivat häiksi. Minut istutettiin alas ja eteeni tuotiin kahvia ja kakkua. Söin ja hymyilin ja puhuin englantia, jota kukaan ei tietenkään ymmärtänyt. Jouduin lukemattomiin yhteiskuviin ja videolle hääparin kanssa.

Sulhanenkin voi pukeutua vaaleanpunaiseen hameeseen.

Samaisessa Shi Pawssa etsin bussipysäkkiä ja kysyessäni sitä satunnaiselta mieheltä, pyysi hän minua moponsa tarakalle ja kuskasi perille.

Joskus naiset olivat huolissaan vaaleasta ihostani. Niinpä naiset toisinaan pysäyttivät minut ja halusivat välttämättä hieroa tanakaa kasvoihini. Tanaka on sitä ihmeellistä keltaista mönjää, joka tehdään puunkuoresta ja vedestä, ja joka tekee hyvää iholle ja suojaa auringolta.

Kerran Mandalayssa eräs nainen laittoi poskilleni valmistanakaa ja maalasi siihen kauniit lehdet. Tarjosin hänelle muutamaa satasta, mutta hän melkein loukkaantui! Minä sain sinä päivänä tanakaposkillani harvinaisen paljon kuvauspyyntöjä. 

Tämä rouva maalasi lehdet kasvoilleni ja siinä hommassa meitä kuvasivat sekä paikalliset että turistit.

Minähän pällistelen nyt aivan lukemattomissa myanmarilaisten kännykuvissa. Kerran jopa eräs munkki halusi yhteiskuvaan ja se on jo harvinaista.

Yleensä kuvauspyytäjät olivat nuoria tyttöjä, mutta joskus myös nuoret miehet rohkaistuivat ja sitten otettiin kaikkien kanssa kaveriselfiet.

Usein syliini myös työnnettiin lapsia ja minut kuvattiin heidän kanssaan. Joskus lapset halusivat hipelöidä hiuksiani. Ja kun he sen tekivät, nauraa rätkättivät he aivan katketakseen ja osoittelivat minua.

Kun myanmarilaiset istuivat temppelissä lattialla mattojensa päällä omissa perhekunnissaan ja minä vain istahdin saman varjon alle, alkoivat he heti tarjota minullekin syötävää ja juotavaa. Se oli ystävällistä, mutta kiusallista, joten maistoin vähän ja kiitin ja vaihdoin paikkaa. Vain saadakseni uudessa paikassa uutta ruokatarjoilua osakseni.

Ihmisrekalla Golden Rockille

Jotenkin nämä myanmarilaiset (ja muutkin kaakkoisaasialaiset) aina onnistuvat kehittämään sellaisen liikennevälineen, joka sopeutuu sen hetkiseen tarpeeseen täydellisesti. Mount Kyaiktiyolla se oli ihmisrekka, jolla kivuttiin vuorelle ihastelemaan Golden Rockia.

Avorekkaan oli siis pultattu 8 metallista penkkiriviä ilman mitään pehmusteita ja niin ahtaasti, että polveni olivat leuassa kiinni. Joka penkkiriville tungettiin 6-8 ihmistä ja sitten huristettiin livevuoristorataa ylöspäin. Mutta tottumus auttaa tässäkin asiassa, enkä enää jaksanut kauhistella jyrkkiä mutkia, kuskin yli-innokasta kaasujalkaa tai vastaan tulevia ihmisrekkoja.

Ahdasta ja epämukavaa. Välillä tuli tunne, että mihin kaasukammioon meitä ollaan kuskaamassa.

Golden Rock on Swedagon Pagodan (Yangonissa) ja Maha Myat Muni Pagodan (Mandalayssa) ohella tärkeimpiä uskonnollisia kohteita Myanmarissa. Täälläkin vain miehet saivat käydä liimailemassa lisää kultalehtiä yhä pullistuvan kiven kylkeen.

Täällä minulle kävi ensi kerran niin, etteivät alle polven olevat shortsini riittäneet, vaan minut pakotettiin vuokraamaan hamonen. Kun kuljeskelin rinnettä ylös ja alas ja hame valui rumasti, paikalliset tytöt heti ryntäsivät sitomaan sen uudelleen vyötärölleni.

Onnistuin myös loukkaamaan heidän hienotunteisuuttaan sillä, että kivutessani portaita ylöspäin ja nostellessani helmojani he katsoivat minua tuikeasti. Ja kun kyllästyin hameeseen ja sidoin sen lanteilleni, se ei sopinut heille lainkaan! Heti ryntäsi kolme naista  laskemaan hameen alas ja sitomaan sen taas oikeaoppisesti vyötäisilleni. Uskoin tätä ja hikoilin loppureissun kiltisti hameessa.

Ei sala- vaan julkikuljetusta

Jos nämä myanmarilaiset jonkin asian osaavat, niin ihmisten kuljettamisen. Ajattelin jo, että olen oppinut manifestoimaan haluamiani asioita elämääni, sillä niin helppoa oli saada kuljetus ihan mihin tahansa. Ja niin joustavaa, että Helsingin Kutsuplussa kuulostaa antiikkiselta reliikiltä.

Vaikeimmillaankin kuljetuksen saaminen oli helppoa kuin heinänteko helteellä. Silloin riitti, kun vihjaisi hotellinsa respalle haluavansa seuraavana päivänä matkustaa jonnekin. Silmänräpäyksessä respaihminen on taikonut lipun!

Mutta respakin oli turha välikäsi. Matkasin yöbussilla Inle Lakelta Bagoon, enkä ollut tilannut jatkolippua Kinpuniin. Eikä tarvittukaan, sillä tuskin kahta minuuttia bussista astumisen jälkeen minulla oli jo ostettuna lippu Kinpuniin ja laukkuni oli roudattu bussista pysäkin tuolille odottamaan. Ystävällisesti minut vielä saatettiin tien yli vastapuoleiseen tea shopiin aamiaiselle.

Sama toistui Kinpunissa. Olin juuri laskeutunut Golden Rock –vuorelta tulevasta ihmisrekasta ja ajattelin seuraavaksi kävellä bussipysäkille ostamaan lippua Hpa Aniin. Oi mikä turha vaiva!  Heti viereeni iskeytyi  mies kysyen, tarvitsenko seuraavana päivänä bussilipun. Kyllä kiitos.

Joskus tunnen olevani kuin paketti liukuhihnalla tai viestikapula, joka aina ojennetaan seuraavan kuskin vastuulle. Kesken kaiken saattaa bussi pysähtyä ja minut revitään bussista ulos, laukkuni annetaan jollekin tuntemattomalle miehelle ja sitten minut istutetaan omituiselle pysäkille odottamaan seuraavaa kuljetusta. Joka aina tulee, kun aikansa odottaa.

Hpa Anissa riitti, että vihjasin guesthousen isännälle meneväni Thaimaan rajalle, niin jo hänellä oli kaasujalka polkimella ja huristimme keskustaan. Ennen kuin mopo oli edes pysähtynyt, hän oli jo sopinut kuljetuksestani rajalle.

Usein en etukäteen tiennyt, millä vehkeellä tulen matkustamaan, bussilla, minivanilla vai shared taxilla. Iloisena yllätyksenä minulle oli usein pick up hotellista ja mikä parasta, minut myös toisessa päässä vietiin juuri siihen hotelliin, josta olin varannut huoneen.

Tuo on jotain niin uskomatonta palvelua, että siihen ei suomalaisen niska taipuisi ikinä. Esim. shared taxi eli kimppataksi on käsittämättömän mahtava ilmiö! Taksi noutaa tiettyyn kohteeseen menevät ihmiset kodeistaan (!) ja hotelleistaan ja tiputtelee heidät sitten matkan varrella sinne, minne he ikinä ovatkaan menossa. Kerran jouduin maksamaan ylimääräiset 1000 kyatia (0,75 euroa) lisämaksua etupenkistä, mutta kyllä kannatti. Jollakin vuoristopätkällä ajoimme takaloosteri auki, kun farkkuautossa sinne peräänkin kätevästi mahtuu ihmisiä.

Kuinka voi julkinen liikenne olla näin helppoa ja vaivatonta??? Vai onko tämä hyvin järjestettyä yksityisyrittäjyysliikennettä?

Ihmiseläintarhassa

Löytyihän se turistirysä vihdoin Myanmaristakin, nimittäin Inle Lake.

Järviretkellä pitkähäntäveneisiin mahtuu justiinsa 5 turistia tuoleilleen. Paikalliset eivät toki tarvitse tuoleja, vaan heille riittää matto, joten heitä laskin yhdessä veneessä peräti 15. 

Järvi oli hieno ja vilpoisa ja suurin nähtävyys oli tietysti ikoniset Inle-järven kalastajat. He seisovat veneessä ja soutavat yhdellä jalalla.

Vedenpinnan nousun takia talot on rakennettu parikymmenmetristen paalujen päälle. Useimmat olivat bambusta. Peltikattoja ja -seiniä oli kuitenkin yhä enemmän, niitä kun ei tarvitse bamaburakennelmien tavoin uusia 3-5 vuoden välein.

Huristimme ensin markkinoille. Humua riitti, paikallista väkeä traditionaalisissa puvuissaan ja sitten meitä turisteja. Hinnat oli nostettu pöyristyttävästi pilviin turisteja varten.

Seuraava kohde oli kutomo, jossa tehtiin alusta asti käsityönä huiveja, longyieja ja muuta helposti kaupattavaa. Opin, että myös lootusta saa kehrättyä langaksi ja sitä voi kutoa kankaiksi. Lootushuivi oli ihanan pehmoinen!

Jotenkin en kuitenkaan voinut uskoa silmiäni. Hei haloo, miten ihmeessä naiset täällä käyttivät 1700-luvun lopun kehruu-Jennyltä näyttäviä kangaspuita? Jäikö Myanmarilta koko teollinen vallankumous sen ensimmäiselle asteelle? Onhan se tietenkin hienoa tehdä kaikki käsin itse, mutta oikeasti. Pitääkö tehdä, nykyaikana?

Samaa ajattelin seuraavalla pysähdyksellä, jossa kovassa työssä oli kolme seppää kuin Stockan edessä konsanaan. Taotut tuotokset olivat kyllä kivoja, milloin vain ottaisin noita tuulikelloja puutarhaani.

Myös veneet tehdään käsin. Oppaan mukaan pitkän turistiveneen tekemiseen menee neljältä mieheltä neljä viikkoa ja myyntihinnaksi tulee 2500 USD.

Sikarinkäärijätyttö oli soma. Pikkusikarin sisuksissa oli hunajaa ja mausteita ja se oli niin makean suloista, että kaikki ryhmämme viisi naista (joista ei kukaan siis ole tupakoija) osti kauniin lacquerware-rasian täynnä sikareita. Hyvin myyty, sanon minä!

Hopeasepät ahkeroivat työssään…

… samoin sateenvarjontekijät.

Sitten törmäsimme yllättäen johonkin äärimmäisen vastenmieliseen, nimittäin ”long neck woman” –ilmiöön. Ideana siis on, että viisivuotiaasta lähtien naisen kaulaan lisätään säännöllisesti kamalia metallirenkaita, jotka kauheasti painavat solisluita ja ovat muutenkin totaalisen epäinhimillisiä. 

Kyseessä on myanmarilainen karen-heimo. Osa heimosta on paennut Thaimaahan, jossa he ovat suuri turistinähtävyys. Luin jostakin, että typerä rengasperinne olisi jo hävinnyt, elleivät turistit haluaisi nähdä ja hirvistyä moisista näyistä. Kuvottavaa. 

Wikipedia (kannattaa lukea!) antaa renkaille monta selitystä: seksuaalinen viehätys, lohikäärmemäinen ulkomuoto, suoja tiikerin puremalta… Perinne on ikivanha, mutta itse en näe siinä kuin yhden selityksen ja se on naisten alistaminen ja tekeminen toimintakyvyttömämmäksi.

Näistä naisista tuli äärettömän paha mieli ja jo toistamiseen tällä matkalla koin harrastavani täysin epäeettistä inhottavaa turismia, ihmiseläintarhassa kuljeskelua. Yök. Vältin jo kerran nämä naiset Thaimaassa ja nyt jouduin heidän kanssaan vastatusten ihan odottamatta.

Seuraavaksi näimme Inle-järven kuuluisat kelluvat puutarhat. Kasvualustat on rakennettu riveihin ja korkeat bambukepit on juntattu järven pohjaan pitämään alustat paikoillaan. Puutarhuri hoitaa viljelyksiään seilaillen veneellä rivien välissä. Tunnistin vain tomaattiviljelykset, mutta kuulin, että myös kurkkua ja kukkia kasvatetaan veden päällä. Ja taas luin jostakin, että kun viljelyksistä pitää saada kunnon sato, niin lannoitteita kylvetään järkyttävät määrät, minkä seurauksena Inle-järvi tietty saastuu. Eli ahneuksissaan ihminen tuhoaa omia elinmahdollisuuksiaan.

Viimeinen kohde oli Jumping cat monastery, jonka mietiskelyyn taipuvaiset kissat eivät kyllä hypelleet yhtään. Kuuluisat kissanäytökset on kuulemma lopetettu jo viitisen vuotta sitten. 

Kokonaisuudessaan retki oli järkyttävän kaupallinen ja eläintarhamainen. Kohteet olivat kuin vanhanajan työnäytöksiä ja kaiken tarkoituksena oli siis vain myydä ylihinnalla tuotteita. Arvostan ehdottomasti käsityötä ja minusta oli mielenkiintoista nähdä ikivanhoja työmenetelmiä, mutta tällainen pelkkään myyntiin perustuva retkeily ei ole mieleeni. Myanmarilaiset olivat näytillä ja minun roolini oli kummastella ja avata (heidän katsantokannastaan varmaan valtaisa) rahakukkaroni. Mitä en siis tehnyt, joten olin huono turisti. 

Epämiellyttävää puolin ja toisin.