Katugourmeeta

Jos olisin yhtään pidempään Myanmarissa, lihoisin aivan ylettömästi. Ihan vain siksi, että rakastan kaikkea taikinan sisään piilotettua ja upporasvassa paistettua. Voisin syödä päivästä toiseen sellaisia herkkuja, ensin suolaisia,joiden sisällä voi olla lihaa, vihanneksia, papuja, linssejä... ja  sitten makeaa, vaikka banaanisisuksella, sitten taas suolaista. Usein ostohetkellä ei voi edes tietää, kumpaa saa.

Rasvapata porisee kadun laidalla

Minusta tulisi ehkä myös juoppo. Ihan vain siksi, että lempicocktailini mojito maksaa täällä paikalliseen rommiin tehtynä 1000 kyatia eli noin 0,75 e. Onneksi paikkoja, joissa myydään mojitoja, on vähän ja vaikeasti löydettävissä.

Yangonissa ja Baganissa kadut ovat täynnä ruokaa. Kanaa, possua, linssejä, papuja, vihanneksia, chilisooseja, kalaa, mereneläviä…

Näissä lihatikkupaikoissa kokki ojentaa syöjälle kupillisen lihalientä ja maustekastiketta. Sitten vain valitaan mieleinen lihatikku, dipataan sitä keskellä porisevassa lihaliemessä ja kastetaan maustesoosiin. Liha on siis aiemmin paistettua ja kylmää. Omasta kupistaan lihalientä voi myös ryystää. Kun tarpeeksi monta tikullista on syöty, tikut ojennetaan rahastajalle, joka laskee ne ja ilmoittaa hinnan.

Baganissa hevoskuskini Mimi vei minut lounaalle tyypilliseen paikalliseen ravintolaan. Söin inkiväärikeittoa, possua tamarinlehtien kanssa (tamarinlehdet olivat mielenkiintoinen tuttavuus!)  ja hailakkaa keittoa, jota tulee Myanmarissa aina yllättäen ja pyytämättä. Tällä kertaa keitossa lillui kiinankaalia ja inkivääriä ja se oli normia tulisempaa. Jälkkäriksi sain vielä punaista, kakkumaista banaanileivosta ja tamarinlehdistä tehtyjä nameja.

Mandalayssa meinasin kuolla nälkään! Kävelin yli kilometrin hotelliltani, eikä yhtään ainutta ravintolaa tai street food –myyjää missään! Olin epätoivoinen, kadun varrella oli vain elektroniikka- ja autotarvikemyymälöitä, joten autooni olisin saanut öljyä, mutta ihmiskitusiini en mitään.

Aivan väsyneen nääntyneenä vihdoin näin melkein keskellä katua liikennevirrassa sijaitsevan ruokapisteen. Edes katsomatta tarjontaa istuin alas. Eteeni tuotiin kanaa ja kahta siihen kuuluvaa dippikastiketta ja pakollista kurkkukeittoa, joka oli tapansa mukaisesti hailakan näköistä, mutta salatulista. Mitä muu ruoka oli, siitä minulla ei ole aavistustakaan. Vatsani sain täyteen, mutta ehkä huomenna menen jonnekin muualle. Jos löydän. En nimittäin yhtään tykännyt kulkukoirista jaloissani kun aterioin.

Vielä sivuhuomiona, että paikalliset syövät ruokansa kanssa järjettömät määrät riisiä. Keko on jo alunperin valtava ja itse syön siitä max kolmanneksen. Mutta paikalliset, he pyytävät sitä vielä lisää! Eikä välttämättä kerran vaan peräti kaksi...