Vappumunkkeja vuoden ympäri, ei kai sentään

Espanja-oppaiden mukaan paikalliset syövät aamiaiseksi churroja, noita rasvassa uppopaistettuja pitkulaisia vappumunkkeja. Kalorikertoimen kasvattamiseksi lämpimät, rasvaa tihkuvat churrot kastetaan vielä suklaaseen ennen kuin antaudutaan makuhermoja kutkuttavalle nautinnolle.

Churrot ovat jumalaista herkkua - ainakin kerran vuodessa. En nimittäin usko vähääkään, että espanjalaiset eivät olisi (lähes) yhtä ravintotietoisia kuin suomalaisetkin, joten noin ravintoköyhä aamiainen ei voi olla normi. Oikeasti en usko enkä toivo englantilaistenkaan vetävän joka aamu napaansa pekonia, papuja ja paistettuja munia. Tai linjoistaan huolehtivien ranskalaisten aloittavan aamujaan croissantilla ja marmeladilla.

Mutta matkailijoitahan varten nuo stereotyyppiset aamiaisvaihtoehdot ovatkin!  Ja churrojen puolustukseksi voin sanoa, että ne olivat kuin pizza: ruoka ei tullut edes mieleen seuraavaan seitsemään tuntiin.

Churro
Resepti 

Taksi vai tapas?

Todella suureksi hämmästyksekseni myös bussit viettävät täällä siestaa. Vierailtuani Perhospuistossa minua odottikin bussipysäkillä yllätys: bussit eivät kulje klo 14-16 välillä. Olin tullut paikalle taksilla, joten tiesin sen kustantavan 10 e.

Mutta kun on tästä asti aikaa eikä kiirettä laisinkaan, niin mikäs pieti se on odotella vajaa pari tuntia bussia. Perhospuiston kahvilassa sai hyvän bocadilloksen kinkulla ja juustolla ja kaksi lasia viiniä yhteensä 5,5 euroa. Kaupan päälle sai ihailla arkkitehtorisesti kiinnostavaa Euroopan suurinta buddhalaistemppeliä ja nauttia iltapäiväauringosta. Ja kun tabletissa oli vielä ekirja (Asko Sahlberg: Herodes) ja bussi maksoi puolitoista euroa, odottaminen kannatti niin fyysisesti, henkisesti kuin taloudellisestikin.

Perhoset, nuo silkkisiivet

Benalmadenassa on hieno Mariposario eli perhospuisto, jonka trooppisessa kuumuudessa perhoset kimmeltelevät mitä tyylikkäimmissä juhlapuvuissa. Puisto on osa trooppisten perhosten pelastusoperaatiota ja siellähän niillä on rauha liidellä ilman luonnollisia vihollisia. Luonnottomia kuitenkin riittää: näin tollon turistin tallaavan yhden kaunokaisen hengiltä.

Jumalaisin taivaansininen perhonen flirttaili kanssani, liihotteli ympärilläni, laskeutui päälaelleni, juoksutti minua perässään kuin seitsentoistavuotiasta likkaa. Se perhonen tiesi miten mielenkiinto herätetään ja silti säilytään etäisen coolina, antautumatta edes kännykän kameralle.

Sisäpuiston faunaan kuului ainut Euroopan luonnossa elävä kameleontti, kilpikonnia, kaloja ja sitten tämä todella outo kengurun ja pussirotan risteytykseltä näyttävä Tammar Wallaby. Mikä pitkänokkainen muinaisjäänne!

Hurmaannuin kasveista yhtä lailla kuin perhosistakin. Tuon pallipuun (mikä lienee) olen nähnyt myös Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa ja huikaisevan sininen orkidea pysähdyttää minut aina, oli paikka Itäväylän Plantagen tai Benalmadenin perhospuisto.

Jarndyse vs Jarndyse

Matkalukemisena minulla on Charles Dickensin yli 900-sivuinen järkäle Kolea talo. BBC on tehnyt siitä tasokkaan tv-sarjan, mutta kirjassa Dickensin kiistämättömän tarkat luonteenkuvaukset tulevat paremmin lihaksi ja vereksi.

Kun kirjan päähenkilö on harvinaisen särötön Esther Summerson, jää runsaasti tilaa persoonallisille sivuhenkilöille, joista ehkä tärkein ei ole edes henkilö, vaan oikeusjuttu Jarndyse vs Janrdyse. Se ”kuhnii eteenpäin. Tämä variksenpelätti oikeusjutuksi on ajan myötä käynyt niin monimutkaiseksi, ettei yksikään elävä ihminen tiedä, mistä siinä on kysymys.” ”Jos jollekin pikku kantajalle on luvattu keinuhevonen kun J vs J ratkeaa, hän on jo kasvanut aikuiseksi, tullut oikean hevosen omistajaksi ja ravannut täältä ikuisuuteen.”

Höperön vanhaneiti Fliten mukaan juttu vie väkeä turmioon ”sinetin ja nuijan vetovoimalla”. Juttu herättää valheellista toiveikkuutta, jonka seurauksena ihmiset haaskaavat oman elämänsä odottaessaan oikeuden päätöstä ja suuria rahoja (kuin lottovoittoa nykyään).

Dickens pistelee Englannin oikeuslaitosta sanan säilällä varsin terävästi. ”Kärsi ennemmin mikä tahansa vääryys hyvänsä kuin tulet tänne!”. Oikeus on tehotonta, epäselvää, byrokraattista, aikaa vievää touhua täynnä erilaisia verenimijöitä. Heidän joukossaan loistaa rahanahne lakimies hra Vholes, joka asiantuntijaa esittämällä ja toimeksiannon saatuaan pikku hiljaa siirtää asiakkaansa kaikki rahat omaan taskuunsa. Eikä asiakas amatöörinä voi tietää, kuinka paljon häntä vedätetään. Nyt tekisi mieli Saarnaajaa siteeraten sanoa, ettei mitään uutta auringon alla, mutta enpäs sittenkään sano.

Neiti Fliten linnut kuvaavat osuvasti lakijuttua (ehkä kahta viimeistä lukuun ottamatta): Toivo, Ilo, Nuoruus, Rauha, Lepo, Elämä, Tomu, Tuhka, Haaskaus, Puute, Perikato, Epätoivo, Hulluus, Kuolema, Viekkaus, Sanat, Peruukit, Lampaantalja, Hävitys, Ennakkotapaus, Jargon, Kinkku ja Pinaatti. 

Lopulta testamentti löydetään ja juttu ratkeaa. Millaisen rahasaaliin saavat oikeat perijät? Eivät pennyäkään, sillä kaikki omaisuus on kulutettu oikeuskuluihin!

Yksi kirjan hulppeimmista ihmiskuvauksista on Harold Skimpole, mies, joka on täysin vapauttanut itsensä velvollisuuksista. Hän elelee huolia vailla toisten kustannuksella, lainaa sumeilematta rahaa ilman aikomusta maksaa takaisin. Hän kutsuu itseään suureksi lapseksi ja pitää itseään suorastaan hyväntekijänä antaessaan toisille ihmisille mahdollisuuden olla anteliaita häntä kohtaan ja pelastaessaan hänet pulmista. Hän vain syö, juo, maalailee, nokostelee ja nauttii hyvistä näköaloista ja seurasta kaiket päivät.

Skimpole väittää, ettei ymmärrä rahasta yhtikäs mitään. Kuitenkin hän pitää jatkuvasti kätensä auki saadakseen sitä ystäviltään tai pikemminkin antaen ystäviensä maksaa hänen kaikki kulunkinsa. Hänen jatkuvat luonnonlapsi-puheensa ovat savuverho, jonka taakse hän vetäytyy vastuusta. Aivan samoin kuin lakimiehetkin, Skimpole käyttää hyväkseen muita ihmisiä, mutta yrittää peittää sen vakuuttaen itselleen ja muille olevansa "täysin viaton ja asioista ymmärtämätön".

Muista hahmoista koskettaa erityisesti Richard, joka kevyen roskan lailla hukkuu Jarndyse vs Jarndyse -jutun turhien toiveiden tynnyriin.  

Kolea talo on lukemisen arvoinen, terävä ja viihdyttävä. Oikein sopivaa lukemista iltapäivinä parvekkeella, kun aurinko lämmittää, meri kimmeltää ja elämä on aikaa täynnä.

Neitsyt joutuu tyttökadulle

Museolla enkeli iski tenorin ja vei hänet paratiisin puutarhaan. Seuraan liittyi muotisuunnittelija ja yhdessä he suuntasivat romanttiselle matkalle härkätaisteluareenalle. Neitsyt kääntyi kirkolla väärään suuntaan, tapasi pössön Laurin, joutui tyttökadulle ja sitten kaikki menikin päin mäntyä.

Kun on varustettu niin huonolla suuntavaistolla kuin meikäläinen, on kaikki keinot reitin muistamiseksi sallittu. Ylläolevan kertomuksen sepitin, kun minun piti ilman karttaa kulkea museolta linja-autopysäkille. Loin mielikuvia katujen nimistä ja maamerkistä ja tein niistä tarinan. 

Älkää kysykö, minkä nimisiä kadut olivat, ei aavistustakaan. Mutta jos olisin paikan päällä ja jo puolimatkassa ja pähkisin mielessäni, kuinka se neitsyt kääntyi väärään suuntaan ja tapasi pössön, niin osaisin kirkon kohdalta kääntyä vasemmalle jollekin bo- tai po-alkuiselle kadulle, jatkaa siitä Laurilta kuulostavalle kadulle ja sieltä eteenpäin kadulle, joka joko on käännös tytöstä (chica) tai jotenkin muuten tuo mieleeni tytön. Ja siellä aukiolla, josta päästiin linja-autoasemalle, seisoi ihan oikeasti iso joulukoristeisiin tällätty mänty.

Ronda, vuorien ympäröimä

Ronda on pieni kasvava ja vaikeasti valloitettava kaupunki vuoriston sylissä Marbellasta ylöspäin.

Maurit rakensivat sinne linnoituksen, jonka kuningatar Isabella ja kuningas Fernidand (ne Kolumbuksen kaverit) sitten onnistuivat valloittamaan. Isabella oli kuulemma saanut Pyhältä Hengeltä idean valehdella maureille (saako hurskas katolilainen valehdella???), että Malagaa ollaan valloittamassa. Niinpä kaikki Rondassa olevat sotilasjoukot rynnistivät puolustamaan Malagaa ja Ronda olikin sitten vain muutaman miekaniskun päässä uudesta hallitsijasta ja uskonnosta.

Vanha osio on siis maurilaista perua ja se on muurien ympäröimä.  Uutta ja vanhaa puolta yhdistävä ”Uusi silta” on ihan nimensä veroinen, sillä se on vain 1700-luvulta.

Rondassa sijaitsee maailman vanhin varsinainen härkätaisteluareena 1700-luvulta. Siellä myös ideoitiin, että matador voikin taistella maassa ilman hevosta. Museon näyttelyssä esillä olleisiin pöksyihin saattoi oikeasti kuvitella matadorin trimmatun tiukan takamuksen… (Oikeasti, olen ollut vuosikymmeniä sitten härkätaistelussa ja se on niitä ainoita kertoja elämässäni, kun olen ymmärtänyt mitä ihailtavaa miehen pepussa muka voi olla.)

Minä olin kuvitellut, että härkätaistelut, nuo julkiset eläinrääkkäysbileet, ovat nyky-EU:ssa täysin kiellettyjä aikansa eläneinä barbaarisina orgioina. Mutta eipä näin olekaan! Kausi alkaa huhtikuussa ja jatkuu lokakuulle kulkien läpi Espanjan kaupungista toiseen.

Turisteja varten Rondassa on kaikenlaisia mukavia virityksiä, kuten esim. bodega, jossa saimme pikkunaposteltavan myötä maistella viinejä ja sitten tietysti ostaa niitä myös. Alla kuva niistä ihka oikeista hanaviineistä, eikä mistään suomalaisista pahviversioista. 

EMV2: Alastomimmillaan ihminen on matkoilla

Halusin kirjoittaa kirjaani matkalla, koska silloin en pääse itseäni yhtään pakoon. Kotona voi itsestään luulla kaikenlaista, jopa idealisoida itseään. Reissulla kuitenkin kaikki raa’asti paljastuu ja peili näyttää naaman juuri niin vinona kuin se oikeasti on.

Matkalla on reväisty irti arjesta ja juuri siksi arki näyttäytyykin niin paljaana. Todellisuus on läsnä vereslihana, pakokeinot ovat rajoitetummat. Ei edes Netflixiä tai HBO-sarjoja!

Sitä tajuaa pakosti oman persoonansa rajat ja puutteet. Laiskuuden ja saamattomuuden. Halun kipittää nopeasti yli siitä, missä aita on matalin tai peräti portti auki. 

Siinä se totuus piileekin. Kun verho oman itsen edestä on reväisty auki, voi laskea sormet näppäimille ja kirjoittaa aidosti ja alastoman karusti. 

Hemingway on sanonut, että ”Kirjoita kovaa ja kirkkaasti siitä mikä satuttaa”. Ehkä hänkin kirjoitti kirjansa matkoilla?

Historia on monikerroksinen synttärikakku

Suomalaisilla on sijainnin suhteen käynyt aivan mieletön säkä. Meillä on ollut kiusanamme vain ruotsalaiset, joille olimme sopivaa junttitykinruokaa itää vastaan ja sitten venäläiset, joille olimme yksi mitättömyys lukuisten rajaprovinssien joukossa.

Toista se on täällä Andaluciassa. Ensin olivat foinikialaiset ja heidän jälkeensä karthagolaiset. Sitten imperiumia rakentavat roomalaiset laskivat purjeensa maihin ja alistivat kaiken Rooman lain alaisuuteen. Loistoa seurasi rappio ja alueet joutuivat barbaarien, visigoottien, valtaan. Seuraavat valloittajat tulivat kuumasta etelästä, kun afrikkalaiset islaminuskoiset maurit loivat Andaluciaan oman hallintonsa. Sitten tuli katolisen kirkon vastaisku ja kuningatar Isabella miehensä Fernidandin kanssa valloitti alueet 1400-luvun lopuilla.

Historian kerroksellisuus mykistää. Malagassa on vierivieressä (diktaattori Francon kunnostamat) roomalaisen teatterin rauniot sataluvulta ja maurien rakentama linnoitus 900-luvulta. 

Hienoimmat ja merkittävimmät alueen kirkoista ovat alun perin olleet moskeijoita, kuten Malagan katedraali. Rondassa moskeija muutettiin goottilaistyyliseksi katoliseksi kirkoksi 1500-luvulla ja tulipalon jälkeen uusin osa 1600-luvulta on silkkaa renesanssia.

Joustavuus ja sopusointu on kerrassaan ihailtavaa!

Näin Malagassa: Roomalaista teatteria kehystää maurilainen linnoitus.

Tyttö voi lähteä Etelä-Pohjanmaalta…

Olen näköjään väärinymmärtänyt koko historian tai ainakin game of thrones -osion. En nimittäin voi käsittää, miksi kuninkaiden linnoitukset ovat olleet vuorenhuipuilla. Toki niitä on ollut vihollisen vaikea valloittaa, mutta on varmaan logistiikkakin ollut melkoisen ylitsepääsemätöntä. Miten hallitsijoille on saatu rehattua kaikki kalleudet sinne yläilmoihin? Eikö välimatka alamaisiin ole ollut sekä fyysisesti että henkisesti suunnaton, kun hallitsija on elänyt siellä pilvissä kuin Kim-Jong Un? Mitä iloa on ollut puolustaa jotain vuoripalatsia, jos kaikki maa-alueet ovat olleet kaukana, niin no, maassa?

Näitä tuumiskelin sekä Alhambrassa että Rondassa. Linja-autolla Marbellasta Rondaan ajoi tunnin vuorenrinnettä, joka kiemurteli kuin serpentiini tai valehtelusta kiinni jäänyt teini. Ensin noustiin noin 1200 m korkeuteen ja sitten muutama sata metriä alaspäin. Alarinteillä oli kuulemma Sean Conneryn, Julio Iglesiasin ja muutaman muun luksuskämpät.

Pahimmillaan bussin kylkimyyryssä meni ehkä 50 cm korkea mitätön aidankapistus ja heti sen vierestä oli monien kymmenien (satojen!) metrien pudotus rotkoon. Voin lähes pahoin ja oli niin ikävä Etelä-Pohjanmaan kotoisia lakeuksia, jossa edes kenenkään pää ei nouse toisen yläpuolelle. 

Jyrkillä rinteillä näki laiduntavia lehmiä, hevosia ja jotain kitkerää vihreää jyystäviä vuohia. Niiden elämä mahtaa olla täysin vinoutunutta siellä jatkuvassa epävaaterissa. 

Rondan asukasluku kasvaa jatkuvasti. Joku siis oikeasti haluaa asua vuoren huipulla paikassa, jonne on noin vaikeaa päästä ja sitten saa vielä pahoinvoinnin kaupan päälle? Suomen Lappikin on sen rinnalla sijainniltaan ihan fiksu… 

EMV2: Tästä asti aikaa

Oikeasti olen siis reissussa kirjoittaakseni kirjaa. Kurkottelen kuuseen tietämättä mihin pyllähdän.

Olen aina ihaillut kirjailijoita yli kaiken, ja jos olen uuden ihmisen tavatessani kuullut, että hän on julkaissut kirjan, olen ollut heti aivan lääpälläni ja valuttanut kuolaa. Oli hänen kirjansa sitten faktaa, fiktiota tai silkkaa shittiä, hänellä on ollut aikaa ja elefantin paksunahkaisuus pysyä paikoillaan koneen ääressä ja tuottaa päänsisäisestä ajatusmyllerryksestä kirjan alku, keskikohta ja loppu. 

Missä sellaista kärsivällisyyttä myydään, menen sinne Visat ja hippulat vinkuen! 

Osaanko edes kirjottaa? Kirja on ihan toista kuin ne lukemattomat mainokset, lehtiartikkelit, tiedotteet, blogit, runot, nettisivut ja ties mitkä tekemäni sormiharjoitukset.  Kirjan kirjoittamiseen ei riitä suomen kielen maisterin tutkinto eikä se, että aina olen ansainnut elantoni laittamalla kirjaimia samoihin järjestyksiin mutta uusiin yhdistelmiin. 

Nyt minulla on tästä asti aikaa reissata hitaasti ja kirjoittaa kirjaa. Miten näillä matkoilla käy, sitä en osaa edes kuvitella.

Kotona maailmalla

Vuokrasin kaksion Fuengirolasta neljäksi ja puoleksi viikoksi. Se on niin pitkä aika, että asunnon on syytä olla miellyttävä. Vahingossa lähes onnistuinkin.

Lämpö kuuluu mielestäni kodin ominaispiirteisiin kuin emon nisä vastasyntyneen kissanpojan suuhun. Onneksi vuokraani kuuluu sähkö, joten minun ei tarvitse monen muun tavoin värjötellä murehtien lämmittämisen lisälaskua, vaan voin huoletta pohottaa ilmalämpöpumppua täysillä.

Valon vähäisyydestä kärsin. Tulen vielä sokeaksi lukiessani sängyssä huonossa valossa Dickensin Koleaa taloa!

Jotta kämppä muuttuisi oikeaksi kodiksi, toimin ensimmäisenä lauantaina juuri kuten kotonakin: siivosin, tiskasin, selvitin vihdoin roskiksen olinpaikan. Ja ostin leikkokukkia. Nyt kimpullinen valkoisia liljoja valaisee koko kämpän. Ne saavat minut juurtumaan, ajattelemaan, kuinka tärkeää kodin kauneus on. Nyt minulla on jotain elävää, josta huolehtia. Tämä on tämänhetkinen kotini ja tehtäväni on luoda tänne kauneutta niin ajatuksilla kuin teoillakin. 

Vielä kun kävin kahvilla läheisessä kämäisessä kauppahallissa, oli olo kuin Hakaniemessä. Ja Centro Finlandian lauantaisauna – vaikka olikin monin verroin surkeampi kuin Marjiksessa – oli hengeltään sen kaukainen serkku: sukunäöltään tunnistettava ja täynnänsä lempeän löylyn siivittämää hyväntahtoista jutustelua.

Malagan jouluvalot

Malaga investoi asukkaidensa ja matkailijoiden kauneuden kaipuuseen puolen miljoonan euron jouluvaloilla. Aikas ystävällistä ja kaukonäköistä kaamosmasennuksen ehkäisyä!

Kännykkäni kamera on surkea ja siksi ohessa vain pari kuvaa. Ja sanonpa, että kuvat eivät tee mitään oikeutta sille tunnelmalle, kun on suht lämmin 14 asteen ilta Malagan vanhassa kaupungissa, iloinen puheensorina täyttää ilman, paistettu kastanja tuoksuu, vähän joka puolelta kuuluu joululauluja, ihmiset ovat kerääntyneet hämmästelemään taikuria ja punaviini lasissa maistuu pehmeänkarvaalta kuin ensisuudelma.