pyy

pyy
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Fuengirola. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Fuengirola. Näytä kaikki tekstit

lauantai 10. tammikuuta 2015

Siskon miehen siskon miehen serkun baari

Fuengirolassa on 7 km pitkä hiekkaranta. Koko sen matkan rantakadulla on baareja: suomalaisia, englantilaisia, irkkupubeja, hollantilaiskapakoita… Ja kuriositeettina kaiken keskellä on toimisto, joka myy baareja.

Näin vuodenvaihteessa baarit ovat tyhjiä ja osa on kokonaan suljettu talveksi, mikä on äärifiksua, sillä asiakkaita ei kerta kaikkiaan riitä. Kun itse aamukävelyllä istahdan johonkin baareista,  juon kupillisen todella hyvää cafe con lechea (max 1,30 e) ja hyödynnän ilmaista wi-fiä ja saatan olla sen lähes tunnin aikana ainut asiakas koko baarissa, niin väkisin tulee mieleen, että millähän sekin pulju pysyy pystyssä.

Suomibaareihin en tunne mitään vetoa yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Välillä käyn tapastelemassa baarissa, jonka omistaja on mun siskon miehen siskon miehen serkku. Pitäähän lähisukulaista kannattaa!
Miten en ole edes ajatellut aiemmin, että lempiruokani karjalanpaisti ja kaalilaatikko pieniin kippoihin aseteltuna kokevatkin muodonmuutoksen tapaksiksi ja täyttävät uuden tehtävänsä mainiosti.  Ja nyt sanon puolustuksekseni niille, jotka nyrpistävät nenäänsä sille, että ulkomailla syödään kotimaan ruokia: aion olla reissussa pitkään ja kohta suuntaan outoon Aasiaan, joten ihan hyvin voin harvakseltaan nauttia tutuista suomalaisherkuista bussikadun Cafe Barissa (mikä kuvaava nimi!), jossa ruoat on alusta asti itse tehtyjä; kaalilaatikkokin parempaa kuin omani, vaikka sekin on kerrassaan mainiota (salaisuus on tummassa siirapissa). 

Huh, ikinä töissä en olisi kirjoittanut moista virkettä. Ehken edes Puutarhatarinoissa.

Niin ja siellä siskon miehen siskon miehen serkun baarissa vietin myös hauskoja iltoja. Jouluna, uutena vuonna, vikana iltana ja ...

perjantai 9. tammikuuta 2015

Koirien vapaudesta ja vähän ihmistenkin

En koskaan ole ollut sitä mieltä, että Suomi olisi joku holhousvaltio, jossa on liikaa byrokratiaa ja mikään kiva ei olisi sallittua. Kuten nyt esimerkiksi koirien ulkoiluttaminen vapaana.

Koira on luonteeltaan tyhmä eläin, joka tarvitsee isännän joka seisoo siellä narun toisessa päässä. Siihen koirat on Suomessa opetettu ja hyvä niin. Tyypillistä käyttäytymistä on, että kun tällainen koira sitten tapaa toisen narunpäässäkulkijan, niin alkaa kauhea haukku ja ärhentely.

Täällä Epsanjan ihmemaassa kaikki onkin ihan toisin. Varmaan 80 % koirista on kävelyllä vapaana. Isännällä saattaapi olla hihna mukana tai sitten ei.

No sitten kun nämä tällaiset vapauteen tottuneet koirat tapaavat toisensa niin mitenkäs siinä käykään? Ei mitenkään! Ei kauheaa rumaa äänekästä haukkumista ja toisen reviirille tunkeutumista! Koirat vilkaisevat toisiaan laiskasti ja jatkavat matkaansa!

Onko ne huumattu vai onko niille tehty lobotomia muuallekin kuin sukupuolialueelle? Vai onko niin, että kun on suurempi vapaus tulla ja mennä, niin sitten ihan rennosti elellään ja annetaan lassenkin elää?

Ja tässähän oli kyse siis vain koirista.

Se on ammatinvalintakysymys

Onkohan täkäläisillä ammatinvalinnanohjaustunneilla vaihtoehtoina myös hiekkataideteosten tekijä, katukojussa sijaitseva arpamyyjä sekä feikkituotteiden myyjä (pitää olla väriltään tumma, muuten ei sovellu)?

Olen koko elämäni onnistuneesti vältellyt rantalomia. Niinpä nämä hiekkalinnojen tekijätkin olivat minulle uutta. Siis että rakenneteaan hiekasta esim. Simpsonit, joukko poptähtiä ja näyttelijöitä tai se vähän pitempiaikainen julkkisperhe Raamatusta ja sitten asettaudutaan koko päiväksi ja seuraavaksi ja varmaan viikoiksi siihen viereen päivänvarjon alle ja laitetaan kolehtikippo näkysälle. Hmmmm.....
Seuraava kummajaisammatti on arpamyyjä, joka joko kiertää ravintolassa tai seisoo pikkuruisessa kopissa kaupan edessä ja huutelee ohikulkijoille kuinka paljon voisi voittaa lotossa. Eikö nää ihan oikeesti veikkaakaan netissä? Kun se arpanumero pitää sitten kuulemma mennä vielä tarkistamaankin jostain listasta eikä rahat tupsahdakaan tilille. Tai no, onhan näillä vielä puhelinkoppejakin ja niissä toimivia puhelimia ja joka päivä näen jonkun siellä puhumassakin...

Mutta oikeasti täkäläisten kyllä kannatti myydäkin vimmatusti arpoja, sillä Espanjan vuoden isoin lottovoitto, jouluna arvottava El Gordo, tuli tänä vuonna tänne Malagan seudulle!

Jo ammoisina aikona on etelän lomiin kuulunut oleellisena osana aito ranta-Rolex. Täällä Fugessa niitä ja erityisesti Michael Kors -laukkuja ja merkkiaurinkolaseja ja CD:itä kaupittelevat pikimustat miehet. Mäkin sorruin (mutta ihan tarpeeseen!) hankkimaan jouluaattona aivan mahtavan Chanelin rannekellon. Hienot logot ja kaiverrukset ja kaikki! Ajatelkaa, kymmenellä eurolla aitoa Chanelia!

Espanjalaisen naisen itsenäisyysjulistus

Fuengirolasta pääsee bussilla 16 minuutissa ja 1,55 euron hinnalla 450 m korkeudessa olevaan pittoreskiin valkoiseen vuoristokylään Mijasiin. Siellä on seesteisen harrasta, kallioon louhittu pieni kirkko, kylän vanhat muurit ja huikaisevat näköalat, pienoismallimuseo, jossa on mm. riisinjyvään maalattu muotokuva ja hammastikkuun kaiverrettu maailman seitsemän ihmettä, herttainen kotimuseo, härkätaisteluareena ja aasiajelua.

Kello 12 vuoristokylän unelias tunnelma katkeaa. Keskusaukiolla ikivanha gubbe virittää musiikkilaitteen täysille ja ilman täyttää kiivastahtinen kitaran räminä ja valittava laulu.
Kolme upeaa naista kerää helmansa ja alkaa tanssia flamencoa.
Flamencoa tanssiva nainen on ylväs ja vahva. Tanssista tulee tunne, että nainen on löytänyt oman paikkansa maailmassa ja on siihen täysin tyytyväinen. Korot paukahtavat lattiaan ilmaisten, että nainen ottaa täyden vastuun itsestään ja valinnoistaan. Nainen on ylpeä kehostaan ja käyttää sitä itse haluamallaan tavalla, se näkyy tiukasta vartalonmyötäisestä puvusta, jonka halkio ulottuu yläreiteen. Tanssi uhkuu voimaa ja itsemääräämisoikeutta ja samalla hehkuu syvintä naisellisuutta. 

Kiihkeän laulannan sanoja en ymmärtänyt, sanoman kyllä: Elämä haavoittaa, mutta aina noustaan uuteen kukoistukseen.

maanantai 29. joulukuuta 2014

Vappumunkkeja vuoden ympäri, ei kai sentään

Espanja-oppaiden mukaan paikalliset syövät aamiaiseksi churroja, noita rasvassa uppopaistettuja pitkulaisia vappumunkkeja. Kalorikertoimen kasvattamiseksi lämpimät, rasvaa tihkuvat churrot kastetaan vielä suklaaseen ennen kuin antaudutaan makuhermoja kutkuttavalle nautinnolle.
Churrot ovat jumalaista herkkua - ainakin kerran vuodessa. En nimittäin usko vähääkään, että espanjalaiset eivät olisi (lähes) yhtä ravintotietoisia kuin suomalaisetkin, joten noin ravintoköyhä aamiainen ei voi olla normi. Oikeasti en usko enkä toivo englantilaistenkaan vetävän joka aamu napaansa pekonia, papuja ja paistettuja munia. Tai linjoistaan huolehtivien ranskalaisten aloittavan aamujaan croissantilla ja marmeladilla.

Mutta matkailijoitahan varten nuo stereotyyppiset aamiaisvaihtoehdot ovatkin!  Ja churrojen puolustukseksi voin sanoa, että ne olivat kuin pizza: ruoka ei tullut edes mieleen seuraavaan seitsemään tuntiin.

Churro
Resepti 

sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Kotona maailmalla


Vuokrasin kaksion Fuengirolasta neljäksi ja puoleksi viikoksi. Se on niin pitkä aika, että asunnon on syytä olla miellyttävä. Vahingossa lähes onnistuinkin.

Lämpö kuuluu mielestäni kodin ominaispiirteisiin kuin emon nisä vastasyntyneen kissanpojan suuhun. Onneksi vuokraani kuuluu sähkö, joten minun ei tarvitse monen muun tavoin värjötellä murehtien lämmittämisen lisälaskua, vaan voin huoletta pohottaa ilmalämpöpumppua täysillä.

Valon vähäisyydestä kärsin. Tulen vielä sokeaksi lukiessani sängyssä huonossa valossa Dickensin Koleaa taloa!

Jotta kämppä muuttuisi oikeaksi kodiksi, toimin ensimmäisenä lauantaina juuri kuten kotonakin: siivosin, tiskasin, selvitin vihdoin roskiksen olinpaikan. Ja ostin leikkokukkia. Nyt kimpullinen valkoisia liljoja valaisee koko kämpän. Ne saavat minut juurtumaan, ajattelemaan, kuinka tärkeää kodin kauneus on. Nyt minulla on jotain elävää, josta huolehtia. Tämä on tämänhetkinen kotini ja tehtäväni on luoda tänne kauneutta niin ajatuksilla kuin teoillakin. 

Vielä kun kävin kahvilla läheisessä kämäisessä kauppahallissa, oli olo kuin Hakaniemessä. Ja Centro Finlandian lauantaisauna – vaikka olikin monin verroin surkeampi kuin Marjiksessa – oli hengeltään sen kaukainen serkku: sukunäöltään tunnistettava ja täynnänsä lempeän löylyn siivittämää hyväntahtoista jutustelua.

Espanjan ihmeellisyyksiä: Valaistus


Täällä aurinko möllöttää lähes joka päivä ja valoa riittää ulkona puoli seitsemään.

Sarjassamme paikallisia kummallisuuksia on tällä kertaa vuorossa valo, nimittäin asuntojen valo. Makkarissa, olkkarissa, keittiössä eikä eteisessäkään ole kattovalaisinta. Niukka valo tulee irrallisista vähätehoisista pöytälampuista, joiden kuvut ovat toinen toistaan, jos saa sanoa, rumempia.

En voi ymmärtää espanjalaisia. Anteeksi taas yleistys, mutta kysellessäni kuulin, ettei muidenkaan asuntoja ole siunattu keksinnöllä nimeltään yleisvalo, joka keskeltä kattoa helottaa. 

Turha päivittely loppuu tähän. Toinen meistä valon lapsi on, toinen pimeydessä vaeltaa.

Espanjan ihmeellisyyksiä: Marmorilattiat


Kämppäni Fuengirolassa on kerrassaan kelvollinen kaksio. Moukan tuurillani sijainti on mitä mainioin ja sehän on matkoilla yhtä tärkeää kuin maailmanpolitiikassa (Venäjä, Venäjä, Venäjä). Ja kun makkarista ja parvekkeelta on huikaiseva merinäköala, niin en valita.

Jo Suomessa kämppäilmoituksia katsellessani naureskelin espanjalaisten tarpeelle mainostaa asuntojensa marmorilattioita. WTF???

Ymmärrän toki, että Espanjassa on varmaan kiveä ja marmoria yhtä paljon kuin meillä metsiä (en tiedä totuutta, myönnän). Niinpä täällä marmorilattia todnäk vastaa meidän parkettilattiaa (joka kyllä on useimmiten tehty Saksassa, en nimittäin usko Suomessa olevan yhtään ainutta parkettilattiatehdasta).

Voisin kuvitella, että marmorilattia on kesällä aivan mieletön juttu. Jos on 40 astetta hellettä, on epäilemättä taivaallista tepsutella jääkylmällä marmorilattialla! 

Nyt on kuitenkin talvi. Mittari ei parhaalla tahdollakaan nouse yli 18 asteen ja yleensä se haluaa vain laiskotella ja kääntää kylkeä ja jaksaa just just kurkottaa neljääntoista, jos sinnekään. 

Kaiken tämän jaarittelun jälkeen pääsen vihdoin siihen Espanjan ihmeellisyyteen: Täällä ei ole mattoja. Ei ainuttakaan koko kämpässä. Ja olen kuullut, ettei muidenkaan asunnoissa ole, joten tämä ei siis ole oman vuokranantajani perversio tai säästötoimi.

Niinpä ensimmäinen ajatus marmorilattiasta ei suinkaan ole hienous (???) vaan kylmyys. Kun yöllä nousee puolipöpperössä pissalle, lattia karistaa kaikki unet pitkäksi aikaa vastaten ihan kylmän suihkun intensiteettiä. 

Ratkaisin matto-ongelman sillä, että heitin olohuoneen toisen sohvanpäällisen lattiamatoksi. Parisängyn päiväpeitto jouti makkarin lattialle, kylppärin peitin ylimääräisillä pyyhkeillä. Huomattavasti rumempaa – mutta villasukissa kärvistelevät jalkani kiittävät.

Fuengirola, suuntavaistottoman onnela


Ensimmäiset päivät vaeltelin täällä sokkona ilman karttaa. Se on vaikea paikka ihmiselle, joka on  turvallisuushakuinen ja joka on imenyt huonon suuntavaiston jo äidinmaidosta. (Oikeasti: kun kummityttöni oli 6-vuotias, hän jo suunnisti Linnanmäellä paremmin kuin minä).

Mutta ei hätää, Fuge on yhtä simppeli kuin New York, jossa kadut on blondeja varten numeroitu.  Tämä on nimittäin kerroksinen synttärikakku: ensin on meri, sitten ranta, sitten asutusta ja reunamille on koristeeksi ripoteltu vuoria. Eli jos eksyy, voi aina kävellä rantaan ja sieltä löytää helposti omalle kämpälle.  

Ja oikeasti joka paikkaan on kävelymatka. Olisin halunnut mennä hienoon ostoskeskukseen Miramariin ostamaan ripsaria. Odotin bussia 30 minuuttia ja sitten menin lähibaarin napanterille ja odotin 20 minuuttia lisää. Sitä bussia ei koskaan tullut.

Myöhemmin kuulin, että eihän sinne Miramariin ole kuin ehkä kolmen kilometrin kävelymatka. Ihan oikeasti, mitäpä sitä terve ihminen bussilla tekisikään.

Fuengirola, tuo suomikaraoken luvattu maa

Myönnän, että etukäteiskäsitykseni Fuengirolasta oli negatiivisesti värittynyt tyyliin ”Siellä on vain eläkeläisiä Reino-tohveleissaan laulamassa tekohampaat lonksuttaen karaokea Suomi-baarissa”.
Melkeinpä häpesin kertoa, että aloitan matkani viettämällä runsaan kuukauden Fugessa (huomatkaa, että olen oppinut paikallissuomalaisten ilmaisun). Syy oli kuitenkin simppeli. Koska aion olla matkallani hieman pitempään, halusin alun olevan helppo ja vaivaton, jotta totun reissaamiseen mahdollisimman pienillä vastuksilla.
Siihen Fuengirola on omiaan. Matkaoppaiden mukaan täällä pärjää suomella, mutta sanoisin sen olevan lähes yhtä liioiteltua kuin valkoinen joulu Helsingissä.


Edelleen minua jotenkin nolottaa se, että aion käydä Centro Finlandian saunassa ja osallistua suomalaisten järjestämille retkille lähinähtävyyksiin ja mennä katsomaan Petri Nygårdia Iskelmä-baariin. Harkitsen jopa ylihinnoitellun joululounaan nauttimista Kukossa, mutta ehkä juuri siinä menee raja.
Toisaalta olen täällä vain kuukauden. Yli 20 vuotta sitten opiskelemani lyhyt epsanja on hävinnyt aivoistani kuin lapsuuden luokkakavereiden nimet, jotka näyttävät kuvissa tunnistamattomilta kummajaisilta. 
  
Joten miksi en rehellisesti ottaisi ensimmäistä matkaetappia varman päälle ja rimaa hipoen? Ehdin kyllä saada reissullani kulttuurishokkeja mielin määrin ennen kuin kevät taas koittaa Marjaniemeen.