Ihmiseläintarhassa

Löytyihän se turistirysä vihdoin Myanmaristakin, nimittäin Inle Lake.

Järviretkellä pitkähäntäveneisiin mahtuu justiinsa 5 turistia tuoleilleen. Paikalliset eivät toki tarvitse tuoleja, vaan heille riittää matto, joten heitä laskin yhdessä veneessä peräti 15. 

Järvi oli hieno ja vilpoisa ja suurin nähtävyys oli tietysti ikoniset Inle-järven kalastajat. He seisovat veneessä ja soutavat yhdellä jalalla.

Vedenpinnan nousun takia talot on rakennettu parikymmenmetristen paalujen päälle. Useimmat olivat bambusta. Peltikattoja ja -seiniä oli kuitenkin yhä enemmän, niitä kun ei tarvitse bamaburakennelmien tavoin uusia 3-5 vuoden välein.

Huristimme ensin markkinoille. Humua riitti, paikallista väkeä traditionaalisissa puvuissaan ja sitten meitä turisteja. Hinnat oli nostettu pöyristyttävästi pilviin turisteja varten.

Seuraava kohde oli kutomo, jossa tehtiin alusta asti käsityönä huiveja, longyieja ja muuta helposti kaupattavaa. Opin, että myös lootusta saa kehrättyä langaksi ja sitä voi kutoa kankaiksi. Lootushuivi oli ihanan pehmoinen!

Jotenkin en kuitenkaan voinut uskoa silmiäni. Hei haloo, miten ihmeessä naiset täällä käyttivät 1700-luvun lopun kehruu-Jennyltä näyttäviä kangaspuita? Jäikö Myanmarilta koko teollinen vallankumous sen ensimmäiselle asteelle? Onhan se tietenkin hienoa tehdä kaikki käsin itse, mutta oikeasti. Pitääkö tehdä, nykyaikana?

Samaa ajattelin seuraavalla pysähdyksellä, jossa kovassa työssä oli kolme seppää kuin Stockan edessä konsanaan. Taotut tuotokset olivat kyllä kivoja, milloin vain ottaisin noita tuulikelloja puutarhaani.

Myös veneet tehdään käsin. Oppaan mukaan pitkän turistiveneen tekemiseen menee neljältä mieheltä neljä viikkoa ja myyntihinnaksi tulee 2500 USD.

Sikarinkäärijätyttö oli soma. Pikkusikarin sisuksissa oli hunajaa ja mausteita ja se oli niin makean suloista, että kaikki ryhmämme viisi naista (joista ei kukaan siis ole tupakoija) osti kauniin lacquerware-rasian täynnä sikareita. Hyvin myyty, sanon minä!

Hopeasepät ahkeroivat työssään…

… samoin sateenvarjontekijät.

Sitten törmäsimme yllättäen johonkin äärimmäisen vastenmieliseen, nimittäin ”long neck woman” –ilmiöön. Ideana siis on, että viisivuotiaasta lähtien naisen kaulaan lisätään säännöllisesti kamalia metallirenkaita, jotka kauheasti painavat solisluita ja ovat muutenkin totaalisen epäinhimillisiä. 

Kyseessä on myanmarilainen karen-heimo. Osa heimosta on paennut Thaimaahan, jossa he ovat suuri turistinähtävyys. Luin jostakin, että typerä rengasperinne olisi jo hävinnyt, elleivät turistit haluaisi nähdä ja hirvistyä moisista näyistä. Kuvottavaa. 

Wikipedia (kannattaa lukea!) antaa renkaille monta selitystä: seksuaalinen viehätys, lohikäärmemäinen ulkomuoto, suoja tiikerin puremalta… Perinne on ikivanha, mutta itse en näe siinä kuin yhden selityksen ja se on naisten alistaminen ja tekeminen toimintakyvyttömämmäksi.

Näistä naisista tuli äärettömän paha mieli ja jo toistamiseen tällä matkalla koin harrastavani täysin epäeettistä inhottavaa turismia, ihmiseläintarhassa kuljeskelua. Yök. Vältin jo kerran nämä naiset Thaimaassa ja nyt jouduin heidän kanssaan vastatusten ihan odottamatta.

Seuraavaksi näimme Inle-järven kuuluisat kelluvat puutarhat. Kasvualustat on rakennettu riveihin ja korkeat bambukepit on juntattu järven pohjaan pitämään alustat paikoillaan. Puutarhuri hoitaa viljelyksiään seilaillen veneellä rivien välissä. Tunnistin vain tomaattiviljelykset, mutta kuulin, että myös kurkkua ja kukkia kasvatetaan veden päällä. Ja taas luin jostakin, että kun viljelyksistä pitää saada kunnon sato, niin lannoitteita kylvetään järkyttävät määrät, minkä seurauksena Inle-järvi tietty saastuu. Eli ahneuksissaan ihminen tuhoaa omia elinmahdollisuuksiaan.

Viimeinen kohde oli Jumping cat monastery, jonka mietiskelyyn taipuvaiset kissat eivät kyllä hypelleet yhtään. Kuuluisat kissanäytökset on kuulemma lopetettu jo viitisen vuotta sitten. 

Kokonaisuudessaan retki oli järkyttävän kaupallinen ja eläintarhamainen. Kohteet olivat kuin vanhanajan työnäytöksiä ja kaiken tarkoituksena oli siis vain myydä ylihinnalla tuotteita. Arvostan ehdottomasti käsityötä ja minusta oli mielenkiintoista nähdä ikivanhoja työmenetelmiä, mutta tällainen pelkkään myyntiin perustuva retkeily ei ole mieleeni. Myanmarilaiset olivat näytillä ja minun roolini oli kummastella ja avata (heidän katsantokannastaan varmaan valtaisa) rahakukkaroni. Mitä en siis tehnyt, joten olin huono turisti. 

Epämiellyttävää puolin ja toisin.