Moottoripyöräninjat

Ho Chi Minh Cityssä (tai Saigonissa, niin kuin paikalliset haluavat sitä kutsuttavan) on peräti kuusi (6) miljoonaa moottoripyörää, mopoa, vespaa ja mitä lie kaksipyöräistä.

Joka kerta päästyäni tien yli onnittelen itseäni siitä, että olen vielä yhtenä kappaleena eikä mukanani kuljettamaa matkavakuutuskorttia tarvittu.

Mopoarmeija hyökkää päälle kuin kiukkuiset herhiläiset. Ne eivät jarruta eivätkä väistä. Strategiani on, etten koskaan ylitä tietä yksin, vaan odotan yhtä tai mieluummin useampaa paikallista suojakilvekseni liikenteen puolelle (turistit eivät kelpaa, en luota heidän tienylityskykyihinsä). Kerran jopa ystävällinen poliisi talutti minut kädestä pitäen tien yli, kun olin turhaan odotellut jo muutaman minuutin muita tienylittäjiä.

Yli mennessä joskus on pakko pysähtyä, mutta taaksepäin ei saa astua, sillä silloin päälleajo on sataprosenttisen varmaa. Jotkut paikalliset näyttävät liikenteelle käsillään lähestymiskieltoa ja joskus minäkin kauhuissani turvaudun siihen.

Meteli on sanoinkuvaamatonta kakofoniaa kun kaikki autot ja mopot kilvan huudattavat torviaan sekä toisilleen että jalankulkijoille. Miten siinä metelissä tietää, että juuri tuo tööttäys oli minulle?

Lapset tottuvat mopokyytiin jo vauvoina. Näin jopa äidin imettävän vauvaa mopon tarakalla! Neljänkin polven sukukalleudet kulkevat vaivatta samalla mopolla.

Eläinraukatkin joutuvat mopoilemaan. Kissoja en ole vielä bongannut, mutta useampiakin koiria.

Voin vain kuvitella, mitä jatkuva altistus pakokaasuille tekee iholle ja hengityselimille. Siksi naisilla ja useilla miehilläkin on kasvot suojattu kuin muslimininjoilla, vain silmät pilkottavat huivien ja hengitysmaskin alta.