Lepakkoluolassa

Tunnin minivan-ajomatkan ja tunnin pitkähäntäveneajelun Cheow-Lan-Lake-järvellä ja puolentoista tunnin viidakkovaelluksen jälkeen vihdoin saavumme luolaston suulle. Opas antaa viimeisen mahdollisuuden perääntyä. Kukaan ei luovuta ja minä olen joukon vanhimpana varmaan ainoa, joka pikkuriikkisen hetken verran edes harkitsee moista.

Opas kerää vedenpitävään laukkuunsa kameramme ja kännykkämme ja rahamme ja antaa vastineeksi otsa- ja taskulamppuja.

Luolan suulla tapaamme ryhmän, joka on jo tätä kokemusta rikkaampi. He kertovat meille innoissaan/kauhuissaan nähneensä luolassa kuningaskobran.  Oppaamme toistaa meille saman asian ja kehottaa meitä vielä suurempaan varovaisuuteen. Epäilykseni vain kasvavat - mitä hullua olen oikein tekemässä? Ollako Leijonamieli vai rikkahippunen?

Sitten astumme perätysten luolan suuaukosta sisälle pimeyteen ja maan uumeniin. Onneksi olemme jo viidakossa kastelleet jalkamme polvia myöten, joten vesi ei tule yllätyksenä. Mutta onhan se silti epämiellyttävää.

Opas kulkee ensimmäisenä ja kiilaan heti hänen peräänsä, koska uskon sen olevan turvallisin paikka. Kivet ovat liukkaita ja vaativat 110-prosenttista tarkkaavaisuutta. Onneksi minulla on otsalamppu, sillä molemmat kädet ovat ehdottoman tarpeen tasapainon vakauttamiseksi ja luolan seiniin tarttumiseksi.

Välillä on niin matalia kohtia, että joutuu kulkemaan kyyryssä kymmenenkin metriä. Pikku hiljaa mieli alkaa tuottaa klaustrofobisia kauhuajatuksia pimeydessä, jossa näen edessäni vain oman ja oppaan otsalampun aivan liian vähäisen valon.

Välillä vesi syvenee niin, että ainut keino on uida muutama veto. Pudotan vesipulloni, mutta se kelluu ja saan sen pelastettua.

Sitten saavumme hämähäkkiluolaan. Valtavia, käden kokoisia olentoja (keho puoli kämmentä ja loput jalkoja) vilistelee kivillä. Onneksi ne eivät ole halukkaita tekemään tuttavuutta kanssamme, vaan jähmettyvät hetkeksi taskulamppujen loisteeseen ja sitten ryntäävät toisaalle saalistamaan ja punomaan verkkojaan ja täyttämään tehtäväänsä elämän kiertokulussa.

Hämähäkkiluolasta seuraavassa on hyönteisiä: luolan täyttää uskomaton siritys ja ininä ja korkeat äänet. Hyönteisiä on vaikea nähdä, mutta mielikuvitushan ei tarvitse oikeita näköhavaintoja, sen jokainen tietää, joka vähänkin pelkää jotakin (ja enemmän pelkäävät ovat kuvittelussa vieläkin taitavampia!)

Jatkamme matkaa ja kupsahdan kumoon. Pääsen säikähdyksellä, sillä en satuta ruumiinjäseniäni. Se olisikin ollut katastrofi, sillä miten sitten olisin ikinä selvinnyt pois luolasta? Opas tarjoaa keppiään mutta kieltäydyn, pidän mieluummin molemmat kädet vapaana.

Vihdoin saavumme retken odotettuun huipentumaan, lepakkoluolaan. Otsalampun valossa näkyy katto, johon on tarrautuneena tuhansia lepakoita. Rumia pieniä lentäviä rottia katto täynnä. Kun tarpeeksi useat lamput osoittavat niitä, ne hermostuvat ja saattavat lennähtää pimeyteen. Onneksi en näe lähempää noita yökköjä yön eläjiä ja tarustojen terävähampaisia vakiohirviöitä.

Oppaan mukaan tiettyyn aikaan aamuyöstä kaikki lepakot lentävät pois luolasta. Tuhannet ja tuhannet ja tuhannet mustat pisteet ryntäävät yhdestä suuaukosta ja pimentävät taivaan kuin ilmestyskirjan vitsauksissa.

Jatkamme matkaa ja pahin on vielä edessä. Luolan pimeydessä kuulen oppaan äänen ”My group, my group, let´s go”. Minä ja brasilialainen Maria seuraamme opasta, kunnes tulen häntä lähemmäs. Hän näyttää ihan oudolta! Joku hänen johdettavistaan kysyy, olemmeko varmasti oikeassa ryhmässä.
Katselemme Marian kanssa ryhmää, emmekä näe yksiäkään tuttuja kasvoja. Apua, olemme lähteneet väärän oppaan matkaan siinä helvetillisessä pimeydessä!

Opas näyttää kaukana aivan toisessa suunnassa pilkottavat viimeiset valonsäteet ja sanoo ryhmämme olevan ehkä siellä. Ehkä. Ryntäämme Marian kanssa valoja kohti, jotka kaikkoavat nopeasti luolaston mutkaan. Nyt siis vaellan henki kurkussa liukkailla kivillä, edelleen pimeässä ja veden ulottuessa melkein polviin asti. Kauhukerroin nousee potenssiin.

Kun kuljemme niin nopeasti kuin ikinä pystymme, saavutamme ryhmän, joka on onneksi pysähtynyt. Opas on laskenut laumansa ja huomannut kahden puuttuvan. Vaikka sydän hakkaa sekä jännityksestä että helpotuksesta, laskemme vain leikkiä ”We decided to change to another group, they have better bats and spiders, ha ha”.

Luolavaellus jatkuu ja kun vihdoin näen puiden lehvästön ja auringonvalon pilkottavan, olen ikionnellinen. Tiesin, etten pidä vuorista ja nyt varmistui, etten pidä luolistakaan. Ymmärrän nyt täysin Klonkkua, sillä tietenkin maailmalta piiloutuva olento valitsisi juuri tuollaisen ympäristön: suljetun, pimeän, ahtaan, monihaaraisen, pimeän, petollisen, eksyttävän, vetisen ja vaikeakulkuisen. Yök