Rannalla käveleminen on riemuisaa. Ihan veden rajassa, ilman kenkiä, katsellen kuinka jalanjälki häviää yhden tai max kahden aallon vaikutuksesta. Niinkö vähäinen on yhden ihmisen merkitys maapallolla? Mutta yleensä kävellessä on niin kuuma, että kaikesta 50+-kertoimisesta sunblockerista huolimatta iho olkapäillä, nenässä, poskilla, niskassa tuntuu kärventyvän ja helle hikoiluttaa jatkuvina noroina.
Meressä uiminen on mahtavaa, mutta samalla vähän pelottavaa. Veneet päivystävät lähellä rantaa ja niiden narut roikkuvat vedessä, joskus näkysällä, joskus niin piilossa, että niihin osuu ja pelästyy kuollakseen.
Rantatuolissa varjon alla makaaminen on mukavaa sekin, mutta jaksaa kiinnostaa minua noin puoli tuntia.
Rantabaarit ne vasta kivoja ovatkin, niissä on rento meininki ja helposti kuunneltavaa chillailumusiikkia Mutta en ole täällä ryyppäämässä tai lipittelemässä ah niin ihania cocktaileja. Max yksi olut per päivä riittää ja mieluummin ei sitäkään.
Prätkää en uskalla vuokrata kierrelläkseni sillä ympäri saarta. Vasemmanpuoleinen liikenne kauhistuttaa, enkä edes kuvittele osaavani ajaa pyörää.
Sukelluskoulua en harkitse, sillä olen vähän klaustrofobinen ja ajatuskin epävarman laitteiston varassa meren syvyydessä olemisesta tukahduttaa kurkkuani ja kuulostaa pahimman luokan painajaiselta.
Koh Tao oli täynnä sukelluskouluja ja snorklausretkiä, eikä muuta tarjontaa ollut. Sain siellä inhasta ilmastoinnista flunssan ja se kimpaannutti minut niin, että kipaisin ostamaan lauttalipun seuraavalle saarelle Koh Phanganille. Varasin toipumiseeni halvan ”bungalowin” jostain huitsinnevadasta ihan rannalta ja isolla uima-altaalla, koska tarkoituksenani oli vain olla ja parantua. Ostin flunssalääkettä ja halpaa paikallista rommia, eikä tätä paikkaa muuten kestäisikään.
Resortti on oikeasti keskellä ei mitään. Tai no, onhan vieressä toinen resortti ja jos kävelee vastakkaiseen suuntaan, niin sieltä löytyy - yllätys yllätys - ihan vastaavanlainen lomaresortti.
Minun on vain niin vaikea ymmärtää, miksi ihmiset tulevat tänne, koska täällähän tylsistyy hengiltä! Ihmisten ainoat (näkyvät) harrastukset on maata tuoleillaan tai vetää olutta kaksin käsin baarissa tai tuijottaa apaattisena älypuhelimiaan. Autottomana/pyörättömänä minun on myös pakko syödä joko täällä tai viereisissä resorteissa, joten ylihalpaan ja hyvään katuruokaan tottuneena kauhistelen hintoja. (Oikeasti hinnat ovat ylihalvat täälläkin, mutta kun koostan yleensä itse juuri sellaisen aamiaisen kun haluan, niin maksan siitä 40b ja täällä joudun syömään huonomman hotelliaamiaisen ja maksamaan siitä 140b).
Varasin jo seuraavan hotellin keskustammasta ihmisten ilmoilta, sillä en kestä tällaista korpea. Tai ehkä en vain ole saarityyppiä, sillä muistan opiskeluajoiltani yhden kuukauden Maarianhaminasta, jossa minua suuresti ahdisti ajatus ympäröivästä merestä, sen äärettömyydestä ja ylivoimaisesta mahdista.
Onneksi matkasuunnitelmani on väljä. Jos en kohta innostu tällaisesta kiertelystä ja saarihyppelystä, voin aina palata kaupunkeihin ja tehdä sieltä pieniä yllätyshyökkäyksiä lähikohteisiin. Tai vaihtaa vaikka maata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti