Ja aurinko laskee

Kello on varttia vaille kuusi. Olen kihartanut hiukseni, laittanut kajalia ja ripsiväriä ja pukenut ylleni siisteimmän paitani. Kun näen Hotel Marriotin edessäni, vaihdan nurkan takana jalkaani juuri ostamani korkkarit.

Keinun sisään aulaan varmana kuin filmitähti. Kun löydän oikean hissin, niin sinne tunkee japanilainen nainen sandaaleissa, farkuissa ja reppu selässä. Hän ei näemmä ole tehnyt taustatyötä ja selvittänyt kattobaarin pukukoodia.

45. kerros, Octave Rooftop Bar and Lounge.

Vielä on valoisaa ja kierrän koko baarin löytääkseni parhaan paikan. Harmittelen kuullessani, että kaksi ylempää kattobaaria ovat kiinni ja vain tämä alin on auki. Höh.

Istahdettuani tyylikkäälle sohvalle katse kohti hiipuilevaa aurinkoa ylipirteä tarjoilijaneitonen pyyhältää paikalle ojentaen cocktail-listaa. "It is happy hour, you buy one, you get one", hän solkkaa. No sehän sopii! Valintani osuu Thai Mojitoon ja alan nakerrella tarjoilijan tuomia suolattuja, paahdettuja ja maustettuja snacksejä, joita en normioloissa laittaisi suuhuni.

Ilma on kuin linnun maitoa, jos se nyt nimittäin on 28 asteen lämpöistä ja täysin tyyntä. Aurinko muuttuu koko ajan punaisemmaksi ja sen kehällä tanssii tuliset lieskat.

Otan kuvan mojitostani ja laitan sen Facebookiin. 2 minuuttia ja 2 tykkäystä.

Laitan kännykän pois ja keskityn aurinkoon. Kello on 18.15 ja aurinko sulaa pikku hiljaa ihmeelliseen usvaan.

Kello on 18.30. Olen janoissani lipittänyt ensimmäisen mojitoni, joten tarjoilija tulee vaihtamaan sncaksiastiani ja tuo uuden juoman. Kuuntelen dj:n soittamaa loungemusiikkia. Bassokasta musiikkia voisi melkein haukkua hissimusiikiksi, mutta juuri silloin dj soittaa Adelea ja Macy Tracya. Enpä mollaakaan.

Pöytääni istahtaa charmikas saksalainen mies, joka selaa bisneslehteä ja kertoo asuvansa hotellissa. Suosittelen Thai Mojitoa ja sen hän tilaa. Hän on nähnyt elämässään niin monta taivasta hipovaa kattobaaria, että häntä suorastaan huvittaa minun lähes neitseellinen innostukseni.

Baari on täyttynyt viimeistä paikkaa myöden. Amerikkalaisia, hollantilaisia, saksalaisia, japanilaisia... yhtään paikallista ei osu silmiini.

15 tykkäystä.

Pyydän pöytäseuralaistani ottamaan minusta kuvan ja sen hän tietenkin tekee.

Aurinko on jo täysin kadonnut usvaan, jonka inhaan nieluun punainen hehku on hukkunut. 

Harmaus vaihtuu nopeasti pimeyteen, jota auringon rippeet vielä viimeisillä hengenvedoillaan yrittävät värittää. Ensimmäiset valot syttyvät, katuvalot valtateiden varsille. Kaukaisiin tornitaloihin napsaistaan valot päälle kaikkiin yhtäaikaa kuin samasta katkaisijasta.  Alhaalla kulkeva tie muistuttaa punaista kiemurtelevaa matoa.

Baarissa sen sijaan säästellään valoja, sillä pöydässä on vain yksi pikkuruinen lamppu. Jos söisin, niin valittaisin.

Kello lähenee seitsemää. Tarjoilija tulee kertomaan pöytäseuralaiselleni, että happy hour loppuu. Hän ei halua ilmaista drinkkiään, joten hän kysäisee, haluaisinko minä vielä yhden Thai Mojiton. No tietty! Juttelemme niitä näitä, mies maksaa oman laskunsa, ojentaa minulle käyntikorttinsa ja toivottelemme toisillemme hyvää illan jatkoa.

Minä nojaudun syvälle upottavaan sohvaan ja katson pimeää kaupunkia, joka nyt hehkuu tuhansina valopisteinä. Maistelen viimeistä mojitoani ja nautin. Elämästä. Tästä hetkestä. Bangkokista. Musiikista ja puheensorinasta. Tämän käsittämättömän lämmön kosketuksesta. Siitä että minulla on aikaa ja mahdollisuuksia.

25 tykkäystä.

Pyydän laskun, vaihdan korkkarit sporttisandaaleihin ja laskeudun hissillä takaisin todellisuuteen. Kello on 19.30. Vieläkö pulahtaisin illalla altaaseen...