Rähjäinen pieni onnela

Ainoa asia mitä tiesin Siem Reapista tänne tullessani oli, että täällä sijaitsee yksi maailman hienoimmista nähtävyyksistä Angkor Wat -temppelialue (ja kuulemma oikein kiva Pub Street). Muuten käsitykseni Kambodzasta oli väkivaltaisen karman värittämä: Pol Pot, punakhmeerit ja Kuoleman kentät. Siksi maa olikin niin yllätyksiä täynnä.

Jo heti matkalla tuk-tukilla lentokentältä hotelliini huomasin jotain aivan ihmeellistä: olin tullut lähes kehitysmaahan.

Suurin osa kulkuneuvoista oli tuk-tukeja ja moottoripyöriä. Vaikka tie oli päällystetty, oli se silti epätasainen. Sain pitää tuk-tukista kaksin käsin kiinni ja pelkäsin, että kuski vielä mutkitellessaan onnistuu pudottamaan rinkkani kyydistä.

Tämähän ei toki ollut mitään verrattuna hiekkatiehen, jota pitkin matkasimme (onneksi minivanilla) Kampong Phlukiin, kelluvaan kylään. Siinä kyydissä ei olisi voinut naukkaista vettä pullosta saamatta koko satsia päälleen, matkanteko oli sen verran heiluvaa, tärisevää ja pomppivaa auton  koko ajan väistellessä tiellä olevia koloja ja romahtaneita joenpengermiä.

Pääkadulta

Tiet Siem Reapin keskustassakin olivat tietenkin asfaltoituja, mutta silti punertavaa hiekkaa oli niin runsaasti, että ensimmäinen asia hotellihuoneeseen tullessa oli aina jynssätä jalat puhtaaksi.

Ympäristöstä ei kovasti välitetty. Esim. matkalla Kelluvaan kylään näki valtavat roskakasat, tyhjät muovipussit ja vesipullot, jotka oli vain heitetty tienvarteen.

Tienvarsiojassa laidunsi kylkiluitaan näytteleviä lehmiä kaluten rutikuivaa ruohoa. Aina välillä jostain tupsahti esiin langanlaiha kukko tai kanoja, jotka yhtäaikaa kärsivät bad hair daysta ja sulkasadosta.

Talot olivat matalia, muutaman kerroksen korkuisia. Kaupungilla näin mainoksen rooftop baarista, peräti kolmannessa kerroksessa! Kaikki vähänkin hienommat rakennukset olivatkin hotelleja.

Kamputseassa käytetään oman valuutan rinnalla Yhdysvaltojen dollareita. Mielestäni se jos mikä kertoo maan alhaisesta kehitystasosta. Ja lisää omituisuuksia: Turistien rahavirrat esimerkiksi Angkor Watin temppelialueesta eivät suinkaan hyödytä Siem Reapia eikä niillä kunnosteta temppeleitä, sillä jonkun sodanjälkeisen hätäpäissä tehdyn sopimuksen mukaan Vietnam investoi Kambodzaan ja vastineeksi hallinnoi koko temppelialuetta.

Yllätykset jatkuvat: kaikki turistien kanssa tekemiseen joutuvat osaavat englantia, niin hotelllihenkilökunta, tut-tuk-kuskit, myyjät, jalkahierojat, ravintotyöntekijät... Jo ihan pienetkin tenavat myyvät sujuvasti englanniksi vanhempiensa apuna.

Ihka aitoja krokotiilinnahkatuotteita oli runsaasti tarjolla

 Pub Streetillä on jatkuvasti bileet käynnissä ja liiankin houkuttelevia 2 dollarin cocktaileja

Ja se ystävällisyys! Nimitys ”Hymyjen maa” kuuluisi ehdottomasti Kambodzalle eikä Thaimaalle. Hotellihenkilökunta muisti aina nimeni ja joka kerta aulaan saapuessani vähintään neljä tyyppiä hoilasi jo kaukaa ”Minaaaa, how are you”.  Kadulla kävellessä kuuli koko ajan huutoja ”Madame, tuk-tuk?” ja kun heille sanoi ei, he vain hymyilivät ja vastasivat ”Maybe later?”. ”Maybe”.

Vähän nyt harmittelen, että vierailuni Siem Reapissa jäi lyhyeksi. Mutta ehkä käy kuten Banyan Leaf Hotellini virkalijan lähtiäistoivotuksessa ”You should come back again”.

Maybe.