Ja aurinko nousee

Tuk-tuktelemme läpi pimeän ja viileän Siem Reapin. Tie on aivan täynnä pikkubusseja, moottoripyöriä ja tutk-tukeja. Olemme pieni osa sitä valtavaa pyhiinvaeltajien joukkoa, joka suuntaa joka ikinen aamu kohti Angkor Watin temppeliä.

Kello 05.20 olemme porteilla lipuntarkastuksessa. Säkkipimeää edelleen. Onneksi Joannalla on kännykässä taskulamppu ja vieressämme kulkevilla turisteilla ihan oikea Maglite. Tie on epätasainen täynnä koloja ja yllättäviä kivenmurikoita ja porttejakin askelmineen parinsadan metrin matkalle mahtuu. Pimeässä kulkiessa joutuu tunnustelemaan ihan jokaista askelta ja pitämään kielen keskellä suuta. Ehkä siksi meitä kulkijoita yhdistää vaitonaisuus, vain pientä puheensorinaa kantautuu sieltä täältä.

Näky on varmaan outo: sillan yli lappaa taskulamppujen kajossa satoja ihmisiä aamuvarhaisella.

Asetumme lammen äärelle odottamaan. Myyjät ryntäävät paikalle naukumaan tarjouksiaan. "I am Mary, number seven. You remember double ou seven. Come to my place, come."  "My name is Harry Potter, number five".
 
Seisomme pimeässä ja odotamme. Väkeä kertyy koko ajan lisää, lisää, lisää. Näin suuri väkijoukko on yllättävän hiljaa, johtuneeko aamuväsymyksestä, hetken harvinaisuudesta vai siitä, että pimeässä kuuluukin kuiskia.

Vaikka ihmiset jo toiveikkaana kuinka ojentelevat kameroitaan ja räpsivät, niin pimeässa kuviin ei tartu kuin pimeyttä.

Mutta minuutti minuutilta alkavat temppelin ääriviivat piirtyä horisonttiin ja heijastua edessä olevaan veteen. Hetket ovat oikeasti taianomaisia, jos niille haluaa sellaisen merkityksen antaa. Minä haluan.

Kaikki me olemme tulleet tänne samasta syystä kokemaan once in the lifetime -hetken: auringonnousun Angkor Wat -temppelillä. Olemme kuin oudon mysteerin tai luonnonuskonnon kannattajia kokoontuneena palvontamenoihin. Katsomme kaikki kohti taivaanrantaa, katsomme ja odotamme.

Ja aurinko nousee. Temppelin kuva heijastuu edessä olevan lammen pintaan tuplaten temppelin valtavan koon ja maaagisuuden. Kamerat räpsyvät, kädet nousevat ilmaan kuin rockkonsertissa vielä parempien kuvien toivossa. Jos joku hetki pitää ikuistaa kameraan, niin se on juuri tämä.

Minä laitan kännykkäkamerani pois ja keskityn aurinkoon. Temppeli muuttuu koko ajan selkeämmäksi kun enenevä valo hyväilee sen vanhoja kylmiä kiviä. Jokohan hindulaiset temppelin kukoistuskaudella 1100-luvulla kerääntyivät tänne palvomaan auringonnousua vai onko se myöhäisempää buddhalaisten keksintöä? Vai sittenkin meidän nykyturistien?

Sillä mitä me kaikki täällä tänä aamuna oikein palvomme? Aurinkoa?  Unescon suojelemaa Kamputsean pyhää paikkaa ja suurinta turistiypyydystä? Buddhaa? Vaiko sittenkin itseämme, kun olemme etuoikeutetusti päässeet paikalle todistamaan, kuinka yksi maailman hienoimmista paikoista nousee yön usvasta karistaen pimeyden olkapäiltään ja kohdaten uuden päivän omaa upeuttaan uhkuen?

Vaikka kokemus on hieno ja näky kerrassaan vaikuttava, olen silti vähän pettynyt. Missä taivaanrannan upeat värit? Missä oranssi ja keltainen räiske?

Puoli seitsemältä aurinko on kokonaan noussut, temppelit avattu ja väkijoukko hajaantuu. Palvontariitti on suoritettu onnistuneesti.