I love KL

Kuvittelin, ettei Kuala Lumpurissa ole muuta kuin Twin Towers ja hirmusti ostoskeskuksia ja että tämä olisi jotenkin valtavan bisnesorientoitunut liituraitakaupunki. Kuinka väärässä olinkaan.

Oikeasti Petronas Twin Towers on suorastaan ihana! Se on sulava, jykevä, voitontahtoinen ja harmoninen yhtäaikaa. Sen muotokieli lumoaa ja rauhoittaa, se on kuin ylisuuri minareetti tai kirkontorni.

Vierailu tornissa on osattu hinnoitella: 80 RM eli 20 euroa. Mutta on se sen arvoistakin. Ensimmäinen pysähdys on tuolla 41. kerroksen näköalasillalla, joka yhdistää tornit. Sen jälkeen ajetaan ylös huipulle 86. kerrokseen, joka on 370 metrin korkeudessa. Oikeasti tornit ovat 452 m korkeat ja kun ne eivät enää ole lähellekään maailman korkeimmat, ovat ne kuitenkin "maailman korkeimmat kaksoistornit" (kuulostaa niin mainosmiehen muotoilulta!).

Toinen äärimmäisen fiksu keksintö Kuala Lumpurin brändin rakentamisessa on tuo punainen muovihökötys, jonka luona suurin osa käy kuvauttamassa itsensä. Niin tietenkin minäkin. Ja vastaavia kuvia leviää somessa tuhansia joka päivä. Ei yhtään huono juttu Kuala Lumpurille ja Malesian maabrändille.

Kuala Lumpurissa ensimmäinen hämmästyksen aiheeni oli väestökirjo: tavallisten malesialaisten lisäksi näkyi valtavat määrät muslimeja hunnuissaan, intialaisia kastinmerkkeineen sekä loputtomasti kiinalaisia. Kaikki näyttivät elävän sopusoinnussa, sillä yhteistä historiaa on takana jo monta sataa vuotta ja integroituminen on täydellistä. Muslimeja on malesialaisista 60 %.

Monikulttuurisuus on arkea. Odottaessani ilmaista GOKL-turistibussia samalla pysäkillä oli buddhalainen munkki sahraminkeltaisessa kaavussaan ja intialainen nainen sarissaan. Bussipysäkin takana oli myymälä, jonka omistaja soitti täysillä arabiankielistä hartausmusiikkia. Kun eksyneenä hortoilin National Mosquen nurkilla, minareetista alkoi kaikua rukouskutsu. Se tuntui siinä helteessä uskomattoman eksoottiselta ja kuitenkin täydellisesti tilanteeseen sopivalta. Ja iltakymmeneltä, kun lämpötila enää juuri ja juuri ylittää hellerajan, kadun laidassa disko tuuttaa koko tienoon täyteen arabimusiikkia ja miehet tanssivat lattialla keskenään.

Kun kerran oli tilaisuus, vierailin moskeijassa. National Mosque itsessään ei ollut ihmeellinen, eihän ei-muslimit edes pääse rukousalueelle. Mutta ne hunnut! Moskeija on auki ei-muslimeille vain tiettyyn aikaan ja silloin pitää olla oikeaoppisesti pukeutunut. Joten kaikki turistit saivat kaavut ja naiset vielä päähunnunkin. Sehän oli tietysti kaikista turisteista niin yllättävää ja humoristista, että kamerat räpsyivät kiihtyvällä vauhdilla.

Museum of islamic art oli täynnä kauneutta: arkkitehtuuria, tekstiilejä, koruja, keramiikkaa, käsikirjoituksia, kuvituksia... Museo oli meditatiivisen rauhallinen ja kaunis. Kaiken kruunasi museon neljä eriväristä kupolia, jotka todella saivat tuntemaan turvaa ja yhteenkuuluvuutta maailmankaikkeuden kanssa.

China Town ja Little India olivat täynnä ruokaa ja shopattavaa - jos nimittäin haluaisi jotain shopata. Kun olen tähän asti kieltänyt tilan puutteen, kannattamani de clutter -ideologian ja kantamisen  takia itseltäni kaiken shoppailun, niin nyt reissu alkaa olla siinä vaiheessa, että jo melkein voisi aloittaa. Niinpä hommasin feikkiburberryn, joka ei oikeasti väitäkään olevansa Burberry kuin ihan vähäsen kuosinsa ja muotoilunsa puolesta. Same same but different, niinkuin thaimaalaiset kuvailevat joka asiaa. Vetoketjujen vetimiin on kaiverrettu Burberry mutta sisällä vuorissa lukee Burberrys ja kuviona on aasialaissoturi ratsastamassa hevosella. Anyways, etäisesti tuon kaltaista, tosin pienempää, olen käynyt läähättämässä Stockmannilla mutta en voisi kuvitellakaan maksavani 1000 euroa merkkilaukusta. Niinpä ostin hyvällä omallatunnolla feikin ja maksoin siitä 27 euroa (olen huono tinkijä). Olen kokenut, että aito merkkilaukku on hyvinkin voimaannuttava asuste, joten jää nähtäväksi, aiheuttaako feikki vain häpeää ja noloutta.

Kuala Lumpurin liikenne on ihan sieltä mihin ei päivä paista. Olin lukenut TripAdvisorista, että lentokentältä kannattaa ottaa ExpressTrain KL Sentralille ja sieltä taksi. Niin tein, mutta se oli virhe isolla V:llä. Saavuin ruuhka-aikaan, joten 12 km matka kesti 2,5 tuntia  Olisin jopa konttinut nopeammin, jos yhtään olisin tiennyt, missä hotellini on ja jos rinkkani ei olisi niin painava. No, lopulta matka maksoi euroissa 23 (joka tietenkin on aivan järjetön summa! Tuolla rahallahan matkustaisin jo keskustasta Marjikseen).

Kuskini osasi hyvää englantia, niin kuin ihan jokainen täällä. Se on ilahduttavaa ja hämmästyttävää.  Lisäksi kirjoitus on meidän länsimaisilla aakkosilla, joten malaijin kieli vaikuttaa paljon innostavammalta kuin ikinä se määkinältä kuulostava thai outoine kirjoituskiekuroineen.

Kuskini oli muslimi ja kertoi Malesian soturikuninkaista, joiden jälkeläinen alenevassa polvessa hän oli. (Kappas, en olekaan ennen ollut kuninkaallisen kyydittävänä!). Hänellä oli myös ollut menestyvä ulkomaan valuutoilla ja osakkeilla kauppaa tekevä yritys, jossa hän tienasi komissioina 1000 USD päivässä. Mutta oh ja voi: hänen yrityspartnerinsa petti hänet ja kaik män. Malesian oikeus ei kata tämän kaltaista bisnestä, joten mitään ei ollut tehtävissä ja nyt raukka joutuu ajamaan taksia ;-)

Hän arvosteli voimakkaasti Malesian johtoa ja kertoi valtavasta korruptiosta. Työpaikan, opiskelutodistuksen tai ihan mitä vaan saa sopivalla rahatukolla. Ja kun poliitikko tekee rikoksen, sitä ei noteerata. Hän kertoi nykyisestä huomattavasta poliitikosta, jolla oli burmalainen rakastajatar. Kun vaimo sai tästä tietää, hän surmautti rakastajattaren. That´s it, life goes on. Yritin sanoa, että Suomessa kyllä murhan tilaaminen on rikos ja siitä saa elinkautisen, mutta kuski kertoi, että rahalla saa kaikkea. Pöyristyttävää.

Nyt ei ole vielä sadekausi lähelläkään, mutta silti sataa joka päivä n. 17-19 välillä. Tosin vain max puoli tuntia kerrallaan. Yhtenä päivänä olin juuri orkideapuistossa kun kaatosade ja hirmuinen ukkonen yllättivät. Olin siellä jumissa ranskalaispariskunnan kanssa, mutta meillä olikin oikein hauskaa, kun nautimme heidän punaviinipullonsa siinä odotellessa. Orkideapuisto itsessään oli pettymys: muutama orkidea ruukuissa, siinä kaikki.

Kerrassaan hauska vesseli on Hotel Ambassadorin vanhempi intialaistaustainen Ahmed. Hänelle olen aina "the most valued customer". "There are so many customers but then it is only you".  Joka aamu kun jätän kassini safetyyn saan kertoa sisällön: yksi Suomen passi, yksi MC-luottokortti, 4000 thai bathia, 58 USD, 10 euroa, yksi Acer-läppäri ja yksi Samsungin tabletti. Lasken rahat tiskillä joka aamu ja uudelleen kun saan tavarani. Ahmedkin jo muistaa rahavarani, hän osaa kysyä laskiessani, että olihan varmasti 58 USD?

Kaiken lisäksi hotellissa on töissä uskomattoman kaunis nuori mies, joka tuijottaa minua kyynelsilmin ja joka haluaa joka kerta ajaa kanssani hissillä ylös kuudenteen. Ahmed sitten kertoi minulle, että muistutan kuulemma ilmielävästi nuoren komistuksen äitiä. Seuraavalla hissimatkalla kysyin nuorukaiselta miten ihmeessä se voi olla mahdollista ja  mies pillahti ihan oikeasti itkuun eikä saanut sanaa suustaan.

Kuala Lumpur on niiiiiiiin ihmeellinen paikka.

Kurjinta matkustamisessa

Kaikkein kurjinta matkustamisessa on tietenkin matkustaminen.

Ensin pitää käyttää järjettömästi aikaa päätökseen minne matkustaa. Sitten pitää varata lennot ja hotellit ja siinä prosessissa vasta ikää häviää ja kauneutta katoaakin.

Pahinta on kuitenkin varsinainen matkanteko. Tässä esimerkki matkasta, joka oikeasti vei yli työpäivän verran.

Lähdin Khao Sokin luonnonpuistosta aamulla 8.45, kun matkatoimiston kuski tuli hakemaan minut ja vei parin kilometrin päähän päätien varteen. Siellä odottelin yli yhdeksään, kunnes minivan saapui ja kiipesin sisään.

Alku oli lupaava. Minivanissa oli normaalit kuskipenkin jälkeiset neljä penkkiriviä ja matkustamossa ei ollut lisäkseni kuin hollantilainen parikunta matkalla Koh Taolle.

Mutta pikku hiljaa auto täyttyi niin, että kaikki penkkirivit olivat tupaten täynnä ja yksi paikallinen joutui jopa seisomaan kyyryssä!

Kello 11 olin Surat Thanin lentokentällä. Tsekkasin itseni sisään ja sitten sain odotella kello yhteen asti koneen lähtöä. Oudoskelin AirAsian koneessa sitä, että ensimmäisillä viidellä rivillä ei minun lisäkseni istunut muita. Miksi ihmeessä, sillä loput rivit olivat jokaista paikkaa myöten täynnä. Oliko AirAsialla joku salainen paikanvarausjärjestelmä, jossa lipun sai halvemmalla 5. rivin jälkeen? You never know.

Puolentoista tunnin lennon jälkeen pääsin onnellisesti Kuala Lumpuriin, sain maahantuloleiman passiini, nostin automaatista kasan ringgittejä ja suuntasin alakertaan. Siellä odotin pikajunaa kaupunkiin ja olihan se nopsa, vain puoli tuntia.

Sitten menin täysin TripAdvisorin ohjeiden mukaisesti taksicounteriin tilaamaan taksia. Koska oli ruuhka-aika, jouduin hetken odottamaan. Kun vihdoin istahdin taksin takapenkille ja kiinnitin turvavyöni (upea maa, Thaimaassa ei moisia ylellisyyksiä koskaan ollut), alkoivat ongelmat.

Oli pahin ruuhka-aika ja taksi kerrassaan mateli. Oikeasti olisin kontannut nopeammin perille kuin istunut 2,5 h taksissa! Koskaan eläissäni en ollut kokenut moista matelemista ja ennakkokäsitykseni koko Kuala Lumpurista värittyi äärimmäisen negatiiviseksi.

Kun vihdoin pääsin hotellille, kello oli yli kuusi ja olin tehnyt matkaa 9 tuntia. Ja kuka väittää, että matkustaminen muka olisi kivaa???

Lepakkoluolassa

Tunnin minivan-ajomatkan ja tunnin pitkähäntäveneajelun Cheow-Lan-Lake-järvellä ja puolentoista tunnin viidakkovaelluksen jälkeen vihdoin saavumme luolaston suulle. Opas antaa viimeisen mahdollisuuden perääntyä. Kukaan ei luovuta ja minä olen joukon vanhimpana varmaan ainoa, joka pikkuriikkisen hetken verran edes harkitsee moista.

Opas kerää vedenpitävään laukkuunsa kameramme ja kännykkämme ja rahamme ja antaa vastineeksi otsa- ja taskulamppuja.

Luolan suulla tapaamme ryhmän, joka on jo tätä kokemusta rikkaampi. He kertovat meille innoissaan/kauhuissaan nähneensä luolassa kuningaskobran.  Oppaamme toistaa meille saman asian ja kehottaa meitä vielä suurempaan varovaisuuteen. Epäilykseni vain kasvavat - mitä hullua olen oikein tekemässä? Ollako Leijonamieli vai rikkahippunen?

Sitten astumme perätysten luolan suuaukosta sisälle pimeyteen ja maan uumeniin. Onneksi olemme jo viidakossa kastelleet jalkamme polvia myöten, joten vesi ei tule yllätyksenä. Mutta onhan se silti epämiellyttävää.

Opas kulkee ensimmäisenä ja kiilaan heti hänen peräänsä, koska uskon sen olevan turvallisin paikka. Kivet ovat liukkaita ja vaativat 110-prosenttista tarkkaavaisuutta. Onneksi minulla on otsalamppu, sillä molemmat kädet ovat ehdottoman tarpeen tasapainon vakauttamiseksi ja luolan seiniin tarttumiseksi.

Välillä on niin matalia kohtia, että joutuu kulkemaan kyyryssä kymmenenkin metriä. Pikku hiljaa mieli alkaa tuottaa klaustrofobisia kauhuajatuksia pimeydessä, jossa näen edessäni vain oman ja oppaan otsalampun aivan liian vähäisen valon.

Välillä vesi syvenee niin, että ainut keino on uida muutama veto. Pudotan vesipulloni, mutta se kelluu ja saan sen pelastettua.

Sitten saavumme hämähäkkiluolaan. Valtavia, käden kokoisia olentoja (keho puoli kämmentä ja loput jalkoja) vilistelee kivillä. Onneksi ne eivät ole halukkaita tekemään tuttavuutta kanssamme, vaan jähmettyvät hetkeksi taskulamppujen loisteeseen ja sitten ryntäävät toisaalle saalistamaan ja punomaan verkkojaan ja täyttämään tehtäväänsä elämän kiertokulussa.

Hämähäkkiluolasta seuraavassa on hyönteisiä: luolan täyttää uskomaton siritys ja ininä ja korkeat äänet. Hyönteisiä on vaikea nähdä, mutta mielikuvitushan ei tarvitse oikeita näköhavaintoja, sen jokainen tietää, joka vähänkin pelkää jotakin (ja enemmän pelkäävät ovat kuvittelussa vieläkin taitavampia!)

Jatkamme matkaa ja kupsahdan kumoon. Pääsen säikähdyksellä, sillä en satuta ruumiinjäseniäni. Se olisikin ollut katastrofi, sillä miten sitten olisin ikinä selvinnyt pois luolasta? Opas tarjoaa keppiään mutta kieltäydyn, pidän mieluummin molemmat kädet vapaana.

Vihdoin saavumme retken odotettuun huipentumaan, lepakkoluolaan. Otsalampun valossa näkyy katto, johon on tarrautuneena tuhansia lepakoita. Rumia pieniä lentäviä rottia katto täynnä. Kun tarpeeksi useat lamput osoittavat niitä, ne hermostuvat ja saattavat lennähtää pimeyteen. Onneksi en näe lähempää noita yökköjä yön eläjiä ja tarustojen terävähampaisia vakiohirviöitä.

Oppaan mukaan tiettyyn aikaan aamuyöstä kaikki lepakot lentävät pois luolasta. Tuhannet ja tuhannet ja tuhannet mustat pisteet ryntäävät yhdestä suuaukosta ja pimentävät taivaan kuin ilmestyskirjan vitsauksissa.

Jatkamme matkaa ja pahin on vielä edessä. Luolan pimeydessä kuulen oppaan äänen ”My group, my group, let´s go”. Minä ja brasilialainen Maria seuraamme opasta, kunnes tulen häntä lähemmäs. Hän näyttää ihan oudolta! Joku hänen johdettavistaan kysyy, olemmeko varmasti oikeassa ryhmässä.
Katselemme Marian kanssa ryhmää, emmekä näe yksiäkään tuttuja kasvoja. Apua, olemme lähteneet väärän oppaan matkaan siinä helvetillisessä pimeydessä!

Opas näyttää kaukana aivan toisessa suunnassa pilkottavat viimeiset valonsäteet ja sanoo ryhmämme olevan ehkä siellä. Ehkä. Ryntäämme Marian kanssa valoja kohti, jotka kaikkoavat nopeasti luolaston mutkaan. Nyt siis vaellan henki kurkussa liukkailla kivillä, edelleen pimeässä ja veden ulottuessa melkein polviin asti. Kauhukerroin nousee potenssiin.

Kun kuljemme niin nopeasti kuin ikinä pystymme, saavutamme ryhmän, joka on onneksi pysähtynyt. Opas on laskenut laumansa ja huomannut kahden puuttuvan. Vaikka sydän hakkaa sekä jännityksestä että helpotuksesta, laskemme vain leikkiä ”We decided to change to another group, they have better bats and spiders, ha ha”.

Luolavaellus jatkuu ja kun vihdoin näen puiden lehvästön ja auringonvalon pilkottavan, olen ikionnellinen. Tiesin, etten pidä vuorista ja nyt varmistui, etten pidä luolistakaan. Ymmärrän nyt täysin Klonkkua, sillä tietenkin maailmalta piiloutuva olento valitsisi juuri tuollaisen ympäristön: suljetun, pimeän, ahtaan, monihaaraisen, pimeän, petollisen, eksyttävän, vetisen ja vaikeakulkuisen. Yök

Bambukahvit viidakossa

Kun haluaa juoda bambukahvit viidakossa, niin ensiksi pitää tietysti laittautua viidakkoon. Khao Sok National Park on siihenkin erittäin hyvä valinta.

Sitten pitää hommata opastettu retki ja hyvä opas. Aina aluksi kaikki on helppoa, kuljetaan leveää tietä ja tulee pieni pettymyksen tunne, että miksei mennä tuonne oikeaan viidakkoon sen sijaan, että tallustellaan helppokulkuisella tiellä? Juuri kun ajatus on valmistunut päässä, opas näkeekin jonkun mitättömän kapean kinttupolun ja poikkeamme sille.

Ylös ja alas, mutkitellen. Polku on joko epätasainen ja täynnä juuria tai sitten kuljemme pitkin kivikkoja, joiden kiviä ei ole ollenkaan järjestetty koon ja muodon mukaan mukaviksi askelmiksi.

Polun reunat ja koko ympäristö on tiheää kasvillisuutta. Korkeat lehvästöt suojaavat liialliselta paahteelta ja varjossa on miellyttävämpi kulkea.
 
Aina välillä opas osoittaa termiittejä, perhosia, käärmeenpesiä, hämähäkkejä ja apinoita tai ihmeellisiä kasveja.

Viidakossa elää myös näitä piskuisia lohikäärmeitä.

Vaelluksessa, vaikka varjoissakin, tulee hiki ja muutaman tunnin jälkeen olemme ikionnellisia, kun saavumme uintipaikalle. Vesi on matalahkoa ja täynnä kiviä. Kesken kaiken lehvistössä kahahtaa ja kuuluu toraista äännähtelyä ja kolme gibbonia viuhahtaa perätysten puusta puuhun.

Jo matkalla opas on käyttänyt hirmuista viidakkoveistään ja katkonut sopivaksi katsomiaan bambuja ja laittanut meidät kantamaan niitä. Emme kysy miksi, naureskelemme vain, että hän on lyönyt muiden oppaiden kanssa vetoa, kuka saa ryhmänsä kantamaan isoimman bambukuorman.

Uidessamme opas on sytyttänyt kuivista bambuista tulen. Yhteen paksuun onttoon bambuun opas on kaatanut vettä ja laittanut bambun nojaamaan tulen keskelle. Bambun yläaukko on suljettu yrteillä, jotta vesi ei kokonaan höyrysty pois bambun sisältä.

Ahkera opas on myös veistänyt bambusta meille kaikille ekologiset kupit ja kaiken kukkuraksi lusikatkin!

Kun vesi kiehuu ja höyryä tupruaa yrttien läpi, opas ottaa askartelemallaan pitkävartisella kauhalla vettä bambun sisältä ja kaataa meidän kahvikuppeihin.

Vaikka kahvi on instant-murukahvia, se maistuu aivan taivaalliselta siinä rantakivillä istuskellessa, kuunnellen veden solinaa ja viidakon ääniä, uinnin jälkeisessä raikkaudessa ja jutellen niitä näitä. Vielä on viisi tuntia viidakkovaellusta edessä.

Orientoitumisongelmia

Olen tehnyt eläissäni kaksi rantalomaa: ensimmäisen ja viimeisen. Nyt kierrän rantakohteita ja minulla on enemmän kuin rantapallo hukassa. En nimittäin yhtään keksi, mitä rannalla tehdään.

Meri on upea ja aaltojen katseleminen, aina uuden aallon nouseminen ja vanhan sulautuminen ja uudeksi aalloksi syntyminen, on kerrassaan meditatiivista.

Rannalla käveleminen on riemuisaa. Ihan veden rajassa, ilman kenkiä, katsellen kuinka jalanjälki häviää yhden tai max kahden aallon vaikutuksesta. Niinkö vähäinen on yhden ihmisen merkitys maapallolla? Mutta yleensä kävellessä on niin kuuma, että kaikesta 50+-kertoimisesta sunblockerista huolimatta iho olkapäillä, nenässä, poskilla, niskassa tuntuu kärventyvän ja helle hikoiluttaa jatkuvina noroina.

Meressä uiminen on mahtavaa, mutta samalla vähän pelottavaa. Veneet päivystävät lähellä rantaa ja niiden narut roikkuvat vedessä, joskus näkysällä, joskus niin piilossa, että niihin osuu ja pelästyy kuollakseen.

Rantatuolissa varjon alla makaaminen on mukavaa sekin, mutta jaksaa kiinnostaa minua noin puoli tuntia.

Rantabaarit ne vasta kivoja ovatkin, niissä on rento meininki ja helposti kuunneltavaa chillailumusiikkia  Mutta en ole täällä ryyppäämässä tai lipittelemässä ah niin ihania cocktaileja. Max yksi olut per päivä riittää ja mieluummin ei sitäkään.

Prätkää en uskalla vuokrata kierrelläkseni sillä ympäri saarta. Vasemmanpuoleinen liikenne kauhistuttaa, enkä edes kuvittele osaavani ajaa pyörää.

Sukelluskoulua en harkitse, sillä olen vähän klaustrofobinen ja ajatuskin epävarman laitteiston varassa meren syvyydessä olemisesta tukahduttaa kurkkuani ja kuulostaa pahimman luokan painajaiselta.

Koh Tao oli täynnä sukelluskouluja ja snorklausretkiä, eikä muuta tarjontaa ollut. Sain siellä inhasta ilmastoinnista flunssan ja se kimpaannutti minut niin, että kipaisin ostamaan lauttalipun seuraavalle saarelle Koh Phanganille. Varasin toipumiseeni halvan ”bungalowin” jostain huitsinnevadasta ihan rannalta ja isolla uima-altaalla, koska tarkoituksenani oli vain olla ja parantua. Ostin flunssalääkettä ja halpaa paikallista rommia, eikä tätä paikkaa muuten kestäisikään.

Resortti on oikeasti keskellä ei mitään. Tai no, onhan vieressä toinen resortti ja jos kävelee vastakkaiseen suuntaan, niin sieltä löytyy - yllätys yllätys - ihan vastaavanlainen lomaresortti.

Minun on vain niin vaikea ymmärtää, miksi ihmiset tulevat tänne, koska täällähän tylsistyy hengiltä! Ihmisten ainoat (näkyvät) harrastukset on maata tuoleillaan tai vetää olutta kaksin käsin baarissa tai tuijottaa apaattisena älypuhelimiaan. Autottomana/pyörättömänä minun on myös pakko syödä joko täällä tai viereisissä resorteissa, joten ylihalpaan ja hyvään katuruokaan tottuneena kauhistelen hintoja. (Oikeasti hinnat ovat ylihalvat täälläkin, mutta kun koostan yleensä itse juuri sellaisen aamiaisen kun haluan, niin maksan siitä 40b ja täällä joudun syömään huonomman hotelliaamiaisen ja maksamaan siitä 140b).

Varasin jo seuraavan hotellin keskustammasta ihmisten ilmoilta, sillä en kestä tällaista korpea. Tai ehkä en vain ole saarityyppiä, sillä muistan opiskeluajoiltani yhden kuukauden Maarianhaminasta, jossa minua suuresti ahdisti ajatus ympäröivästä merestä, sen äärettömyydestä ja ylivoimaisesta mahdista.

Onneksi matkasuunnitelmani on väljä. Jos en kohta innostu tällaisesta kiertelystä ja saarihyppelystä, voin aina palata kaupunkeihin ja tehdä sieltä pieniä yllätyshyökkäyksiä lähikohteisiin. Tai vaihtaa vaikka maata.

En usko enää ketään

Nykymatkailijalla on kissan päivät. Netti on täynnä kuluttajien arvioita matkakohteiden kiinnostavuudesta ja hotellien viihtyisyydestä ja kaikesta mahdollisesta oman navan ja taivaan väliltä. Miten ihmeessä matkustaminen on ollut edes mahdollista ennen nettiä ja sensuroimattomia käyttäjä-arvioita?

Ongelma on se, että makunsa kullakin ja yksi tykkää rannoista, toinen patikoinnista. Kenen arvioon voi luottaa, kun ei tunne henkilökohtaisesti arvioijia ja heidän mieltymyksiään?

Siem Reapissa menin katsomaan ”sirkusta”, jota kehuttiin TripAdvisorissa ihan kilvan. Mikäs siinä, ihan kiva esitys, mutta ei se kyllä mikään sirkus ollut, vaan akrobaattiesitys.

Netissä mainitut hinnatkin ovat täysin suuntaa-antavia, onneksi sentään molempiin suuntiin. Siellä samaisessa Siem Reapissa temppelikierroksen päivän tuk-tukin hinnan kerrottiin olevan 40 dollaria ja hämmästykseni oli suuri, kun hotellissa kuulin sen olevan vain 15 dollaria! Tai hotellilta Night Marketille sanotaan hinnan olevan 150 bathia ja takaisin 200 bathia, kun se ainakin omalla kohdallani oli 70b meno ja 120b tulo.

Arvioijat saattavat johtaa pahasti harhaan. Jonkun hotellin arvioissa luki, että matka päätielle on hämärä ja pelottava ja vähän epäilin koko hotellia tuon arvion takia. Oikeasti matkalla oli koko ajan valoa, ihmisiä, elämää, eikä pelkoon ollut pienintäkään syytä.

Hotelliarviot ovat niitä kaikkein vaikeimpia suhteuttaa. Yhden mielestä on likaista, toisen mielestä siistiä. Yksi väittää hotellin olevan kaukana, toinen kehuu keskeistä sijaintia.

Hotelliarvioissa olen nyt ottanut käyttööni priorisoinnin säästääkseni aikaa ja hermojani. Minulla on tasan kolme ratkaisevaa seikkaa hotellin valinnassa: hinta, sijainti ja yleisarvosana (vähintään 7,5, mieluummin 8 tai yli). Jos hotellilla ei ole arviointeja, se jää automaattisesti harkintalistalta. Näin uskon monen muunkin tekevän.

Hotellivaraussivustot ne ovatkin hauska keksintö. Asiakkaat yritetään saada tekemään päätös nopeasti kaikilla aikarajoitteisilla superdiileillä ja sillä, että ”Enää 1 huone jäljellä!”. Voihan se olla niin, usein kun pienissä hotelleissa tai guesthouseissa voi ollakin vain 4-8 huonetta.

Eniten sivustoissa ärsyttää se, että lopullinen kokonaishinta näkyy vasta ihan viimeisellä sivulla. Siis se, jossa on välitysfirman palkkiot ja verot ja muut mukana. Aina pitää hintoja katsellessaan yrittää muistaa lisätä vielä sopiva summa ylimääräistä eli jos katsoo hotlaa oman hintahaarukkansa ylimmältä rajalta, niin viimeistään maksusivulla huomaakin, että hupsista heijaa, ylihän se meni. (Tähän löytynee ratkaisu vaihtamalla buukkausivustoa, mutta kun olen jo tottunut Agodaan).

Summa summarum: TripAdvisor ja Agoda ovat helpottaneet matkantekoani aivan jumalattomasti, enkä tiedä, mihin olisin ilman niitä joutunut. Suuret kiitokset niille ja kaikille kohteista arvionsa jättäneille. Luen arviot ja otan vinkeistä vaarin, mutta uskon lopulta sittenkin eniten omaan itseeni.

Hua Hin. Höh.

Tulin Hua Hiniin kahdesta syystä: 1. halusin heti jatkaa matkaa palattuani Siem Reapista ja Hua Hin on sopivasti kolmen ja puolen tunnin bussimatkan päässä Bangkokista, joten ehdin tänne vielä hyvin iltapäivälennoltani ja 2. halusin nähdä, millainen on suomalaisten suosima lomakohde.

Hua Hinin suurin (ja ainoa) vetovoimatekijä on ranta. Sain siis kävellä aamuisin rannalla ihan veden rajassa aaltojen huuhtoessa varpaitani. Ihanaa!

Rannalla oli väljää. Keskiviikko on koko Thaimaassa rantojen siivouspäivä, joten silloin ei saa vuokrata rantatuoleja, varjoja eikä pitää myyntikojuja auki. Lomailijat siis joutuivat vanhanaikaisesti makaamaan hiekassa pyyhkeiden päällä ja etsimään varjoa harvojen puiden siimeksistä.

Rannan erikoispiirteenä ovat hevoset, joilla turistit saavat ratsastaa, toki vain tiukassa valvonnassa.

Toinen faunaihmeellisyys on apinat, joita vilistelee Khao Takiabilla, The Monkey Mountainilla, aivan rasittavuuteen asti.

Luulin jo nähneeni riittämiin buddhalaisia temppeleitä, mutta Wat Khao Takiab pääsi yllättämään kauniilla arkkitehtuurillaan ja ihan uusilla kuva-aiheillaan.

16 päätä ja 24 kättä, näyttää multitaskingin expertiltä.

Tunnelma Wat Khao Takiab -temppelillä oli seesteinen.  Ei ketään missään, vain minä ja apinat ja yksi munkki. Iltapäivän kuumuus hiostutti ihoani ja makea suitsukkeiden tuoksu tunkeutui sieraimiini puolihämärässä temppelissä. Alhaalla turkoosihko meri, kaukana kavala maailma.

Keskiviikkoaamuna heräsin aivan järkyttävään pommitukseen. Ajattelin heti Ukrainaa ja sotaa ja niinpä vedin mekon päälleni, nappasin rahapussini ja passin ja ryntäsin pää kolmantena jalkana alakertaan. Siellä guesthousen isäntä Dave istui kaikessa rauhassa aamukahvilla, eikä upea Sara-kissakaan ollut moksiskaan, makoili vain tyytyväisenä rapsuteltavana. Kauhisteltuani mitä tapahtuu, sain vastaukseksi, että nyt on kiinalaisten uudenvuodenaatto ja aikaisimmat ovat jo aloittaneet ilotulituksen. 

Uusivuosi näkyy valtavina puna-kultaisina koristeina ja pässeinä ympäri maata. Bangkok Postin mukaan peräti 100 000 kiinalaista tulee Thaimaahan lomalle kaksiviikkoisen juhlahumun aikana ja heitä varten on painatettu käyttäytymisoppaita tyyliin "Älä virtsaa kadulle. Älä koske museossa tauluihin". Suurin osa turisteista jää Chiang Maihin ja muihin Pohjois-Thaimaan kaupunkeihin, enkä ainakaan täällä Hua Hinissä näy kiinalaisryntäystä.

Iltariennoilta palatessani osuin seuraamaan paikallisia uudenvuoden bileitä, joihin kuului paljon punaisia kiinalaisia juhlapukuja, vakavia puheita, räiskettä, kuorolaulua, lohikäärmekulkue ja ilotulitusta. 

Olin lukenut netistä monia haukkuvia arvosteluja Hua Hinistä. Enkä kyllä ihmettele moisia, sillä paikka oli pystyynkuollut ja tylsä, baarialue ja Night Market mukaan lukien. Onnekseni tapasin temppelillä fiksun saksalaismiehen ja myös majapaikkani Lailas Food and Drink Guesthousen australialainen isäntä Dave oli oikein rattoisaa juttuseuraa.

Mutta silti - tänne en koskaan tule takaisin.