HCMC vuotta myöhemmin

(HUOM: Jostain syystä tämä postaukseni HCMC:stä oli kadonnut kuin mopo Saigoniin, joten tässä se tulee uudelleen. Jutun kronologinen paikka on parin viikon päässä, mutta nyt se tulee köpsästi keskelle Keski-Vietnamin seikkailuja.)

Pikkasen tuntui hassulta palata kaupunkiin, jossa olin viimeksi 10 kk sitten. Mutta silloin jäi niin kova nälkä sekä Vietnamia että Ho Chi Minh Citya kohtaan, että riemumielin saavuin kaupunkiin.

Ankean, tylsän, hitaan ja uneliaan Laosin jälkeen jo matka HCMC:n lentokentältä hotellille oli mieletön adrenaliiniryöppy. Niin paljon elämää, ääntä, ihmisiä, toimintaa! Starbucks, McDonalds, KFC!

Liikenne oli entisensä - eikä kuitenkaan ollut. Kun nyt suhasin moottoripyörätaksilla liikenteen seassa, siitä selvästi löytyi jokin logiikka. Osallistuessani itse liikennemereen se ei ollutkaan enää päätöntä pelottavaa vyöryä.

Liikennekaaos miljoonine moottoripyörineen ei enää yllättänyt samalla tavoin, joten en edes ottanut siitä kuvia. Tämä otos on viime vuodelta.

Lähes koko perhe kulkee kätsysti samalla mopolla.

Jos mulla olisi Vietnamissa mopo, tuunaisin sen justiinsa tälläiseksi!

Päiväretkellä Cu Chi –tunneleihin pysähdyimme Cao Dai –temppelissä. Cao Dai on vietnamilaisten ihka oma uskonto, jossa yhdistetään katolilaisuutta, buddhalaisuutta ja hindulaisuutta. Temppelin arkkitehtuurissakin näkyvät kaikki nämä suunnat. Uskonnollisia seremonioita on joka 6. tunti.

Temppeli oli värikäs ja koristeluiltaan vähän naiivin oloinen

Keskipäivänkin hartaudessa oli hämmästyttävän paljon osallistujia. Kaikki istuivat luotisuorissa riveissä ja lauloivat hymniä hohtavan valkoisissa asuissaan.

Cu Chi –tunnelit olivat yhtä vaikuttavat osoituksena vietnamilaisten nerokkuudesta sissisodan taitajina kuin viimeksikin. Nyt kävin myös ampumassa Vietnamin sodan aikaisella M-16 -konekiväärillä ja tunne oli aivan hurmaava! Aseen voima, ääni ja täräys kulkivat läpi koko kehoni ja sähköistivät minut. Ampuminen oli niin ihanaa, että päätin elää loppuelämäni koskematta aseisiin.

M-16, kevyt konepistooli, ei onneksi potkaissut pahasti

Mekong Delta –retkellä liu’uimme kolmella erilaisella veneellä pitkin Mekongia. Vaikuttavin oli tietenkin viiden hengen pikkuvene, jolla seikkailimme pitkin joenmutkia. Puiden kaartuessa veden ylle, viidakon kuuma syli ympärillä tunsin olevani kuin Vietnamin sota -elokuvassa. Jotenkin odotin koko ajan, että rannalta alkaa konekivääritulitus…

Revolutionary Museum oli remontissa, joten vierailin uudelleen War Remrants Museumissa. Tunne sodan vääryydestä ja tuhosta ja Agent Orangen uhreista sai taas kyyneleeni virtaamaan ja jouduin piiloutumaan aurinkolasien taakse. Nyt huomasin myös uuden osion museota, jossa esiteltiin ranskalaisten rakentamaa vankilaa rautalankahäkkeineen ja giljotiineineen kaikkineen.

Itse kaupunki oli sykkivän eloisa ja tulikuuma. Kaikki hotellit HCMC:ssä sijaitsevat District 1:llä ja huomasin varanneeni hotellini vain sadan metrin päästä viime vuoden hotellistani.

Fiksut vietnamilaiset nuoret napaavat turistin kadulta ja sitten tämä selittää kotimaansa kartan avulla maastaan ja sen kulttuurista. Näin nuoret oppivat kieltä ja saavat kontakteja ulkomaalaisiin.

Ilokseni löysin kadulta sen saman myyjän, joka paistoi riisipaperilettusia. Nyt niille on löytynyt nimikin: Vietnamese pizza! Mutta ne eivät olleet enää yhtä maukkaita, sillä tunnistin yhdeksi ainesosaksi katkaravut. Olen nähnyt, millaisissa likaisissa olosuhteissa niitä kuivataan, joten muistikuva vaikutti saman tien makuhermooni.

Saanko esitellä: Vietnamese pizza

Naapurimyyjän poika

Illalla päätin mennä ihastelemaan suurkaupunkia vähän korkeammalta. Biloxy Financial Towerissa on erillinen Saigon Sky deck, mutta sisäänpääsymaksua halvemmalla voi ajaa saman rakennuksen baariin ja tilata sieltä oluen oikeuttaakseen oleskelunsa auringonlaskun aikaan.

Saigon river päivällä

Saigon river pimeällä

Biloxy Financial Tower

Neljä päivää HCMC:ssä / Saigonissa ei saanut nälkääni tyyntymään. Ehkä saan palata tänne vielä kolmannenkin kerran elämässäni!