Huomasin jo matkani alussa asian, joka ilahdutti minua
kovasti. Nimittäin sen, että kun on yksin reissussa, niin ei voi valittaa.
Niinpä valittaminen, joka on pelkkää kielteistä energiahukkaa, jää reissulla minimiin. Hip
hurraa!
Tietenkin valitan mielessäni, mutta minimaalisesti
verrattuna siihen, että kädenmitan päässä olisi ihminen, jonka kanssa
kommentoisin kaikkea näkemääni ja kokemaani. En sanallista valituksiani. Yhtäkkiä huomasin, että
valittaminenhan on vain ja ainoastaan tyhjän tilan täyttämistä turhalla
höpötyksellä. Sosiaalista liimaa. Asioita on kiva porukassa vatvoa ja
suurennella.
Valituksen aiheet ovat suurimmaksi osaksi mitättömiä ja
täysin turhia. Kun joutuu odottamaan. Kun vastapuoli ei ymmärrä kieltä. Kun on
kylmä. Kun on kuuma. Kun hotellihuoneen pistorasiat ovat tyhmissä paikoissa ja
niitä on liian vähän. Kun netti on surkea. Kun joutuu istumaan bussissa
käytävän puolella. Ja niin edelleen aivan loputtomasti.
Facebookissa kiersi tällä viikolla Kodin Kuvalehden
toimittajan juttu, jossa hän päätti olla viikon valittamatta. Jutussa
esitettiin juuri se huomaamani asia, että valitus on pelkkä huono tapa; se on
osa normaalia kommunikaatiota ja tietynlaisen yhteishengen luomista niiiiiiin
kurjissa olosuhteissa.
Kun valittaa mielessään tai ääneen, niin silloin takertuu
valittamaansa asiaan ja se saa suuremman merkityksen. Kun vain huomioi
valituksen aiheen mielessään ja siirtää ajatuksensa muualle, valituksen aihe
unohtuu niin nopeasti, että jälkeenpäin sitä ei edes muista.
Niin mistä minun
oikein pitikään valittaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti