Pitkällä reissulla oleminen on yhdellä sanalla ilmaistuna rasittavaa. Samoin kun joka päivä on armo uus niin samoin jokaiselle päivälle riittää omat murheensa ja rasituksensa. Toisinaan rasitus viedään äärirajoille, kuten vaikka trekkingissä, jossa yllättäen onkin pelkkää jatkuvaa jyrkkää kipuamista kohti vuoren huippua. Tai yöbussissa matkustaminen! Se on tämänhetkisen inhokkigalleriani ykkönen.
Niinpä olen yrittänyt tällä matkalla opetella toimintatapaa, jolle olen antanut nimeksi ”Lepää hetkessä”. Se tarkoittaa niitä ponnistelujen välisiä hetkiä, kun kaikki on hyvin juuri nyt.
Se tarkoittaa sitä pientä hengähdystaukoa vaelluksella, kun jalkojen
alla onkin tasaista helppokulkuista maastoa. Lepään ja iloitsen. En nosta katsettani
horisonttiin nähdäkseni seuraavan jyrkän nousun, vaan nautin juuri tämän hetken
tasaisesta tallustelusta.
Kun ylämäkeä piisaa loputtomiin, yritän levätä edes sen sekunnin,
kun jalkani laskeutuu äiti maan tukevalle kamaralle. Sen pienen hetken kaikki
on hyvin.
Yöbussissa kärsin, mutta nautin jokaisesta metristä, jonka kiidämme halki
yön. Katson kelloa harvoin ja aina tahallani arvioin ajan vähemmäksi, jotta
sitten voin iloita viisarien siirtyneen aimo harppauksen eteenpäin. Kaikkein
eniten tietenkin nautin pysähdyksistä niillä toinen toistaan kamalammilla
levähdyspaikoilla, sillä ne on laskettu matka-aikaan mukaan, mutta niinä
hetkinä en ole tuomittuna epämukavan bussi-istuimen vangiksi.
Lepää hetkessä -ajattelu toimii odottamisen ja kaiken muun
epämukavuuden sietämisessä. Juuri tällä hetkellä kaikki on hyvin. En tiedä,
mitä tulevaisuudessa odottaa, mutta ei sen ole väliäkään, sillä levähdän juuri
nyt tämän hetken sylissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti