MBK fight night

Hiostavan kuuma ilta Bangkokissa MBK-tavaratalon edustalla. Olen kiirehtinyt paikalle hiki hatussa varttia vaille kuudeksi ja vielä ehdin saada istumapaikan, tosin reunamalta.

MBK fight night on alkamassa. Tiedossa on 2,5 tuntia thai-nyrkkeilyä, alkuperäiseltä nimeltään muay thai. Kaikki istumapaikat täyttyvät ja valtava määrä ihmisiä jää seisomaan niin kehän ympärille kuin tavaratalosta Skytrainiin johtavalle ilmasillallekin.

Tasan kuudelta alkaa musiikki. Livebändi soittaa traditionaalista thai-musiikkia, jota on aina yhtä mielenkiintoista kuunnella. Englanninkielinen selostus hehkuttaa illan otteluita.

Kun ensimmäinen ottelija kiipeää kehään luulen häntä ensin kääpiöksi. Mutta ei, sehän onkin lapsi! Esittelystä selviää, että ensimmäisen matsin nyrkkeilijät ovat 12-vuotiaita lapsia, toinen on thai ja toinen vietnamilainen.

Mutta eivät he suinkaan ala heti nyrkkeillä, ehei. Molemmat kiertävät kehän kaikki nurkkaukset kuin osoittaen kunnioitusta. Sitten he asettuvat kehän keskelle ja kumartavat pään koskiessa lattiaa.

Sen jälkeen toinen heistä aloittaa tanssin. Hän kiertää ympäri kehää sulavasti keinuen ja tehden välillä tanssillisia venytyksiä. Ihan ei musiikki ja tanssi osu yksiin, mutta ei väliä, katselen kaikkea tätä lumoutuneena.

Molemmilla pojilla on päässään punottu nauhamainen pääpanta. Tanssin lopuksi valmentajat riisuvat päähineet pois ja vihdoin ottelu voi alkaa.

Muay thai on full body contact -laji, mikä tarkoittaa, että kaikki on sallittua: lyönnit, potkut, polvipotkut, kiinniotot ja pystypaini. Pojat nyrkkeilevät vain 3 kaksiminuuttista erää ja vaikka itse en todellakaan huomannut heissä mitään eroa, toinen julistetaan voittajaksi.

Seuraavat ottelijat ovatkin jo aikuisia miehiä, joten heidän ottelunsa katsominen on paljon mielekkäämpää. Jokainen uusi pari toistaa samat seremoniat: kehän kiertäminen, kumartaminen, tanssi.

Otteluiden rajuudessa ja tekniikoissa on eroja. Jotkut nyrkkeilijät tykkäävät enemmän potkia, toiset pyrkivät sitomaan, toiset ovat vain puolustuskannalla. Kun nyrkkeilijät ovat paikallaan ja tuijottavat toisiaan, heidän toinen jalkansa on maassa, mutta toinen naputtaa kevyesti koko ajan lattiaan ja näin ottelija on jatkuvassa valmiustilassa lähtemään mihin päin vain.

Yksi ottelua päättyi täydelliseen tyrmäykseen ja toisessa kilpakumppani luovutti kesken kaiken ja sai selostajalta kovat torut. Aikuiset nyrkkeilivät 5 kolmeminuuttista erää ja uskon sen olevan tosi rankkaa siinä nopeudessa ja rääkissä. Verta ei roiskunut kertaakaan.

Otteluiden aikana ilta pimeni, mutta helle ei hellittänyt. Skytrain jyrisi vähän väliä yläpuolella ja ihmisjoukko eläytyi otteluihin viheltäen, huutaen, buuaten, taputtaen.

Seurasin ottelua kaksi tuntia aivan lumoutuneena. Erilaiset ottelijat, se ihmeellinen thai-musiikki, tenhoava alkuverryttelytanssi... Me like!

Turistikarjaa Tonkininlahdella

Kun matkustaa Hanoihin, siellä ei kysytä, teetkö retken Halong Bayhin, vaan teetkö 1, 2, 3, 4 vai peräti 5 päivän retken. Niin itsestäänselvänä retkeä pidetään.

Halong Bay on Unescon maailmanperintökohde noin 170 km päässä Hanoista. Sinnepä siis!

"Ota rahat ja juokse" -tyylinen matkailubisnes näyttäytyy karuimmillaan Halong Bay -retkillä. Kaikki mahdolliset ja mahdottomat tahot myyvät retkiä lähes katteettomilla lupauksilla. Samasta retkestä pyydetään eri hintoja ja retki kuvataan täysin erilaiseksi aasialaisille ominaisella "same same but different" -tyylillä.

Maksoin omasta kaksi päivää yksi yö -retkestäni 68 USD. Tapaamani virolaisperhe oli maksanut runsaan kympin enemmän ja hollantilaiset olivat maksaneet päivää pitemmästä retkestä 13 USD vähemmän.

Bussit ja veneet sullotaan täyteen viimeistä paikkaa myöten, joten matkanteko ei todellakaan ole mielekästä. Laivamme oli jopa ylibuukattu, joten neljä ilman hyttiä jäänyttä nuorta siirrettiin kesken kaiken toiseen laivaan.

Kun vihdoin 3,5 tunnin bussimatkan jälkeen pääsemme merenlahdelle, puksuttelememme pikkuveneellä laivaan. En olekaan aikoihin ollut niin kälyisessä pikkupaatissa!

Maisemat Halong Bayssä olivat kyllä upeat, mutta pilvet ja sumu estivät haltioitumisen. Nyt on kevät ja paikka on oppaan mukaan parhaimmillaan kesällä.

Halong Bayssä on yli tuhat saarta ja kalkkikivikalliot nousevat pystysuoraan merestä. Alueella on trooppista sademetsää, mangrovemetsää, koralliriuttoja, vuorovesitasankoja, meriruohoniittyjä ja luolia. 

Parasta antia on vierailu  Dau Go -luolassa. Se paransi käsityksiäni luolista aivan suunnattomasti, sillä se olikin vaihteeksi korkea ja kuiva. Ikävä kyllä luolaa oli valaistu erilaisilla värispoteilla, jotka tekivät tunnelmasta teennäisen.

Ilta kului aalloilla lillutellen laivassa. Aktiviteetit (joita oli niin kovasti kehuttu) olivat vähäiset. Uimista veneen ympärillä. Sunset partyssä ilmaista viiniä. Olihan sitä noin puolen pienen kahvikupin verran. Kauniit näkymät pilasi länsimainen musiikkijumputus (siis oikesti, jos on pakko olla musiikkia, eikö se voisi olla paikallista?). Happy hour toimi periaatteella osta kaksi, saat kolmannen ilmaiseksi. Se on riistoa, eikä noudata happy hourin perimmäistä ajatusta. Surkeaa ruokaa. Illalla oli vielä tynnyrillinen ilmaista kamalaa olutta, joka sekin loppui hetkessä (en olisi sitä juonut, mutta purnaan periaatteesta).

Yö ahtaassa hytissä, jonka jouduin jakamaan saksalaisen Greten kanssa. Olimme toki toisistamme hyvin iloisia, sillä Greten naistuttu oli joutunut jakamaan pikkuruisen kuuman hytin vieraan miehen kanssa.

Aamulla kajakointia ja kokkauskurssi. Oikeasti opas näyttää, mitä aineita kevätrulliin tulee ja opettaa riisipaperin täyttämisen. Ihan en nyt tätä kutsuisi "kurssiksi".

Sitten vähän parempi lounas, jotta ihmisille jäisi hyvä maku suuhun. Ajamme satamaan, pakkaudumme kuumaan pikkubussiin, pysähdymme ABC-bensa-asemalla (!) ja kaikki tiputetaan omiin hotelleihinsa Hanoissa.

Ymmärrän toki, että turisti on ravintoketjun yläpäässä ja turistin elämän tarkoitus on ripotella rahansa paikallisille alempana ketjussa oleville. Halong Bay -retkillä rahankeruu onnistuu, mutta vastine ei ole kummoinenkaan, joten vaihtokauppa ei ole tasapainossa. Se ei tee hyvää tulevalle turismille.

Kaikki matkat ja laivat olivat tismalleen samanlaisia, vaikka erilaisia teemaretkiä olisi voinut keksiä pilvin pimein. Esim. joogaretki (laivan yläkansi olisi ollut just passeli), oikea kokkausretki, Vietnamin historia ja kulttuuriretki, bile- ja ryyppyretki, sinkkuretki, luonnontarkkailuretki, sukellusretki, kirjallisuusretki...

Miksi tyydytään keskinkertaiseen tasapäisyyteen, kun varioinnilla turistit olisivat tyytyväisempiä ja järjestäjä saisi kerättyä enemmän rahaa? En voi ymmärtää.

Vietnam. Nam nam.

Vietnamin kansallisruoan asemassa on riisinuudelikeitto pho, jota myydään joka kadunkulmassa. Keittoa saa erilaisilla lihalisukkeilla tai jopa ilman. Minä maistoin sitä Ho Chi Minh Cityssä ja maukastahan tuo, ei valittamista.

Ho Chi Minh Cityssä törmäsin mielenkiintoiseen katuruokaan. Nainen istuu kadulla ja lappaa riisipaperin päälle lihaa, kasviksia, viiriäisenmunia (koosta päätellen) ja mausteita ja paistaa tuotoksen pienellä kolmijalkaisella hiiligrillillä. Kerrassaan maukas pieni välipala!

Tuoreita vietnamrullia oli tietenkin saatava itse pääkallopaikalta. Tutustuin niihin Yrjönkadulla Lillanin vieressä olevassa sisustuskauppa/kahvilassa ja ihastuin heti. Nehän olivat melkein parempia kuin sushi ja se on meikäläiseltä jo paljon sanottu.

Niitäkin söin HCMC:ssä ja täytyy sanoa, että joko olen saanut sekä Helsingissä että Bangkokissa runsain mitoin niin hyviä tuorerullia, että täällä kokemus jäi vajavaiseksi. Kastikkeetkin olivat pelkkää chiliä. Plus ruma leiska, kuten kuvasta näkyy.

Hanoissa törmäsin myös upporasvassa paistettaviin suolaisilta munkeilta maistuviin leivonnaisiin, jotka olivat oikein herkullista sytövävää chilikastikkeeseen dipattuna kotimatkalla Cong Caphesta hotellille.

Iltamarkkinoilla oli paikallinen korealainen grilli. Vartaissa oli runsaasti valinnanvaraa ja nekin  paistettiin  pikkuruisella hiiligrillillä ja tarjoiltiin erivahvuisten kastikkeiden kera.

Aina ei syödessäkään käy kuin Strömsössä. Yhtenä iltana osuin nälissäni paikkaan, jossa ei ollut minkaanlaista menuta eivätkä tarjoilijat osanneet englantia. Osoitin vieruspöydässä syötävää ruokaa ja sitä sain. Se kana oli kyllä elänyt pitkän ja ikävän elämän, niin sitkeää se oli, huh.

Toisella kertaa oli ongelmana sama kielimuuri. Nyt sain lautaselleni aivan kamalia mereneläviä ällössä valkoisessa vetelässä taikinassa. Söin vähäsen, mutta edes runsas määrä yrttejä ei parantanut annosta. Maksoin laskuni vajaat 2 euroa ja menin syömään seuraavaan paikkaan.

PS. Vietnamissa näkyi huomattavasti vähemmän koiria kuin muissa käymissäni Aasian kohteissa. Ehkä kaikki koirat on pistetty pataan?

Cong Caphe

Lyhyellä vierailulla harvoin ottaa yhtä kantapaikkaa, sillä ainahan sitä haluaa kokea ja nähdä uutta. Mutta poikkeuksena oli Hanoi ja ihastuttava Cong Caphe!

Heti ekana iltana saatuani kamani hotelliin lähdin katsastamaan ympäristöä ja haistelemaan Hanoin tunnelmia. Oli jäätävän kylmä ja ripsotteli vettä. Ruuhka-aikaan katu tulvi kotiin palaavia ihmisiä, oli harmaata ja ankeahkoa.

Silloin silmiini osui Cong Caphen kyltti ja siltä seisomalta halusin KUUMAA kahvia kaiken sen icecoffeen litkimisen jälkeen.

Istahdin tietysti ulkosalle, sillä halusin nähdä ihmisiä ja liikennettä ja kylmyydestä huolimatta oli kuitenkin yli 20 astetta. Pöydät olivat harjaamatonta ruskeaa terästä, minkä ansiosta ne olivat huipputyylikkäitä verrattuna normaaleihin muovikalusteisiin. Istuimina oli lasten kokoa olevat väreiltään pöytiin sopivat telttakangastuolit.

Kuva napattu netistä, sillä en koskaan ollut tarpeeksi valoisaan aikaan Cong Caphessa. Enkä näin lämpimään.

Koko paikka oli disainattu aivan käsittämättömän linjakkaasti. Tarjoilijoilla oli armeijanvihreät lippikset, valkoiset kauluspaidat, vihreät lanne-esiliinat ja lankatut kengät.  Asu sopi aivan täydellisesti paikan logoon, värimaailmaan ja kalusteisiin. Ja mikä menu! Ruskeaa vanhennettua nahkaa ja jokainen aukeama erilainen.

Kun olin juonut kuuman kahvini, halusin vielä maistaa paikan mojitoa. Se oli koko reissuni paras! Sopiva suhde kirpeyttä ja makeutta, aaaahhh...

Kahvila laajeni asiakasmäärän mukaan. Kadun reunalle  asetettiin uusia pikkuriikkisiä pöytiä ja tuoleja ja kun ihmiset lähtivät pois, pöydätkin siivottiin veks saman tien.

Asiakaskunta oli nuorta ja tyylikästä. Oi niitä komeita miehiä pitkine savukkeineen hoikissa sormissaan!

Katunäkymä tarjosi loputonta kiinnostavaa katseltavaa. Ja ne kaupustelijat! Harvoin tulee baarissa mieleen, että ostanpa tuosta oivallisen harjan ja puhdistusaineita kotiini, mutta sellaisiakin kauppiaita terassilla kävi. Sekä lipsujen, arpalippujen, hedelmien, vietnamrullien ynnä kaiken mahdollisien myyjiä.

Koska Cong Caphe sijaitsi lähellä hotelliani ja oli täydellisestä linjakkuudestaan huolimatta sopuhintainen (mojito vain 70 000 dongia), palasin sinne joka ilta. Viimeisenä iltana shoppaillessani pidin visusti varani, että rahat riittävät vielä kahvilaan. Tarjoilija jo tunnisti minut ja heti istuttuani kuulin "One mojito, madam?".

Kapeat talot ja kuilut

Vietnamin ihmeellisyyksiä osa 3


Korkeat kapeat talot

Vietnamin kaikki talot ovat kapeita, yhden huoneen levyisiä. Ja jos ne ovat kiinni toisissaan kadulla, siitä seuraa, että osa huoneista on myös ikkunattomia.

Hotelleja varatessani näin usein vaihtoehdon ”no window”. Se vaikutti niin ahdistavalta, etten edes harkinnut, vaikka hinta oli tietenkin aina edullisempi.

Oppaalta kysyessäni moista korkeaa-kapeaa-rakennustyyliä hän kertoi, että maa on Vietnamissa hyvin kallista (haloo, missä ei olisi?). Kun Vietnamissa edelleen on tapana, että koko suku asuu yhdessä samassa talossa, annetaan aina yhdelle sukupolvelle yksi kerros käytettäväksi.

Mutta miksi myös maaseudulla oli talot rakennettu yhtä kapeiksi, vaikka tilaa oli ympärillä yllin kyllin?

Kapeat katukuilut

Rakennusten kapeudesta johtuen talot muodostavat sokkeloita ja olo on kuin koeläimellä, joka yrittää etsiä uloskäyntiä labyrintistä. 

Saigon Inn -hotellistani oli pääkadulla pieni kyltti ja nuoli, joka osoitti noin puolitoistametriä leveään kujaan talojen välissä. Sokkeloiden kapeus ei mitenkään estänyt moottoripyöriä ajamasta normaalia vauhtiaan kujilla. Kävelin kuilua tien varressa olevan rakennuksen verran ja sen takaa ei suinkaan avautunut sisäpihoja, vaan uusia yhtä kapeita kujia. Useissa kujien asunnoissa ei tietenkään ollut ikkunoita ja  ovet pidettiin auki. Kujilla näki asuntojen sisään, missä perheet söivät, katsoivat telkkaria, nukkuivat…

Hotelliini päästäkseni minun piti kääntyä labyrintissä ainakin neljä kertaa, eikä opasteita tietenkään ollut. Reitti ei koko Saigonissa oloaikanani tarttunut muistiini ja joka kerta olin varma, että olen kääntynyt väärään suuntaan. Pari kertaa jopa törmäsin herkullisen näköiseen katuruokaan siellä talojen välisissä kapeissa sokkeloissa, mutta kun lähdin tarkoituksella nälkäisenä ruokaa etsimään, niin ei mitään missään, vaikka kuinka harhailin.

Olin onnellinen, että vasta reissuni tässä vaiheessa osuin hotelliin, joka oli noin hurjassa paikassa, sillä ihan alkuvaiheessa olisin kokenut moisen hyvinkin ikäväksi ja se olisi muokannut käsitykseni maasta negatiiviseen suuntaan. Mutta nyt asia oli vain yksi kiinnostava yksityiskohta lisää.

Ranskalaiset ja kiinalaiset Vietnamissa

Vietnamin ihmeellisyyksiä osa 2
Ranskalaiset lähtivät Vietnamista vasta 1940-luvulla ja siksi ranskalaiset vaikutteet vielä näkyvät voimakkaasti erityisesti Hanoissa.

Old Quarter Hanoin keskustassa on täynnänsä vanhoja ränsistyneitä ranskalaistyylisiä taloja, jotka nykyään toimivat ravintoloina ja kauppoina. 

Olisikohan tyylikkyyskin Ranskan peruja? Hanoissa näin koko Aasian komeimmat ja parhaiten pukeutuvat miehet geelattuine hiuksineen, kiillotettuine kenkineen ja prässättyine housuineen. Myös vespoilla ajellaan enemmän kuin missään muualla. Italialainen vespa on siroudessaan ja muotoilussaan kaikkein tyylikkäin noista kaksipyöräisistä, eikä vähiten siksi, että se mahdollistaa ajamisen hameessa ja korkokengissä.

Ehdottomasti ranskalaista olivat ne kaikki vaaleat leivät ja patongit, mitä ei näe missään muualla.

Museoissa vanha emämaa on huomioitu siten, että opasteet ovat vietnamin ja englannin lisäksi myös ranskaksi. Ranskaa puhuvia turisteja on suunnattomat määrät. Lisäksi muutamilla hienoimmista sillkikaupoista on ranskankieliset kyltit ja myyjättäret. 

Kiinalaiset Vietnamissa

Vietnamissa on yllättävän paljon kiinalaisia pagodeja.  Minulle ne jäivät etäisiksi paikoiksi, enkä kokenut niissä vähäisintäkään hengellistä viritystä. Yleensä pagodoissa kävi kuhina, kun paikalliset sytyttivät suitsukkeita, antoivat lahjoja ja rukoilivat onnea ja lisää rahaa. Rahalla sai myös nimensä pylvääseen ja runsaasti esiruokouksia. 

Toki temppelille pitää lahjoittaa myös olutta!

Hieno puutarhaidea!

Kiinalaisvaikutteena pidän myös sitä, että useata ruokaa syötiin pelkillä puikoilla poiketen täysin Aasia-normista haarukka ja lusikka.

Uncle Ho

Hanoissa kauniin puiston perällä on ankean laatikkomainen betonimöhkäle, jota on yritetty keventää pylväsrivistöillä. Tämä kaukana siintävä temppeli on Ho Chi Minhin mausoleumi.

Luovutamme vesipullot portille ja asetumme kaksi rinnan riveihin. On niin kylmä, ettei kukaan ole epäsovinnollisen vähissä vaatteissa. Ehkä heille silloin ojennettaisiin huivi siveettömyyden peitoksi, kuten Aasian muissakin temppeleissä on tapana.

Astelemme hitaasti parijonossa ja korviimme tunkeutuu kaiuttimista hyvinkin isänmaalliselta kuulostavaa laulantaa. Jonoa riittää koko parin sadan metrin matkalle. Noin kymmenen metrin välein seisoskelee valkosiin pukeutuneita vartijoita, jotka käskevät meitä olemaan hiljaa kuin Sikstuksen kappelissa konsanaan. Valokuvaaminen on ehdottomasti kiellettyä, mutta silti vielä mausoleumin ulkopuolella kamerat räpsyvät.

Mausoleumin vartijat olivat paljon komeammin puettuja kuin tämä, joka vartioi vain Ho Chi Minhin kotitaloa.

Saavumme ovelle ja tunnelma on kuin rippikirkkoon menisi. Tai pikemminkin hautajaisiin.

Kierrämme panssarilasilla varustetun sarkofagin ympäri. Arkussa makaa sarkapuvussaan vahamaisen nukkemainen valkopartainen vanhus, ihan samanlainen kuin kaikissa häntä esittävissä kuvissa, joihin ei voi olla Vietnamissa törmäämättä. Sarkofagin joka kulmassa seisoo valkoisiin pukeutunut vartija kädessään kivääri ja sen päässä pistin. Sisällä ei kukaan sano sanaakaan eikä yksikään uskalla uhmata valokuvauskieltoa, vaikka paikka on mitä kuvauksellisin.

Tämä kuva on napattu netistä.

Kunniakierros kestää minuutista puoleentoista. Ulkona voi taas hengittää ja avata suunsa kommenteille ja ihmetellä moista henkilöpalvontaa.

Opas kertoo, että Ho Chi Minh siirretään joka vuosi kahdeksi kuukaudeksi Moskovaan balsamoinnin ylläpitämiseksi. Taitavat siellä Leninin kanssa vertailla balsamointejaan? Onko Maokin kutsuttu?