Rypälepommi poikineen

Laos on maailman pommitetuin maa väkilukuunsa nähden koko maailmassa.

Aika hiljaiseksi vetää tuollainen fakta. Vietnamin sodan aikana Laosin yllä suoritettiin 580 000 pommituslentoa ja pommeja pudotettiin yhteensä 270 miljoonaa kappaletta. Eihän tuollaisia lukuja voi edes ymmärtää.

Punaisiin kohtiin pommitettiin eli noin kolmasosa maasta joutui jatkuvan pommisateen alle

Eihän kaikki pommit tietenkään räjähtäneet ja niinpä sodan jälkeen Laosissa oli vielä 80 miljoonaa räjähtämätöntä vaarallista pommia luonnossa. Pommitukset olivat niin laaja-alaisia, että  Laosin maa-alasta kolmanneksessa voi astua pommiin ihan koska tahansa.

Rypälepommit näyttävät mm. tältä

Alueen siivoaminen räjähtämättämistä pommeista on vaarallista ja hidasta hommaa. Hehtaarin alue (100x100 m) vie 10 päivää ja jos alue on vuorinen, niin kuin suurin osa Laosista, aikaa kuluu tietenkin vielä paljon enemmänkin. Laosilaiset ovat oppineet elämään pommiensa kanssa, mutta silti joka vuosi sadat ihmiset loukkaantuvat, kuolevat tai vammautuvat pommeista.

Puretuista pommeista saa hyvää metallia, josta voi tehdä kodin tarvekaluja. Ihminen on niin kätevä.

Vientianessa sijaitseva COPE visitor centre on hyvin tehty ja vaikuttava näyttely rypälepommien vaikutuksesta Laosissa. Keskuksessa myös tehdään erilaisia proteeseja pommien räjähdyksissä vammautuneille.

Taisi se Diana olla oikeilla jäljillä, kun hän ajoi maamiinojen kieltämistä. Se onnistuikin, mutta rypälepommit ovat edelleen sallittuja.  Myös meillä: "Suomen ulkoministeriön mukaan rypälepommit ovat osa Suomen tulevaa puolustusjärjestelmää Suomen sitouduttua jalkaväkimiinat kieltävään Ottawan sopimukseen vuodesta 2016".( Lähde Wikipedia )

PBP4: Monikasvoinen Buddha

(PBP = Päivän Buddha-pläjäys)

Jotenkin olin aina kuvitellut, että Buddha kuvataan aina saman näköiseksi kaikissa patsaissa, Että olisi joku muotti, jonka mukaan kasvot olisivat aina samat. Mutta ehei se niin menekään! Joka maassa on näköjään omansa näköinen Buddha.

Thaimaan Buddha näyttää mm. tältä

Myanmarin Buddha on leveäkasvoisempi ja piirteet näyttävät enemmän ihmiseltä, joka on elänyt 2500 vuotta sitten, eikös?

Laosissa Buddhalla on niin monet eri kasvot, että joka kerta patsaan nähdessään hämmästyy.

Auringonlaskun katu

Vientiane on rauhallisuudessaan suorastaan uneliaan tylsä. Niinpä melkein joka päivä on aikaa ihastella, miten aurinko laskee Mekongin takaiseen metsään.

Rannassa on vilkasliikenteinen katu, joka jostain kumman syystä suljetaan illalla. Eihän nyt auringonlaskun tähden, eihän? No, joka tapauksessa illalla katu täyttyy kävelijöistä, pyöräilijöistä ja silloin tällöin joku uhmaa hellettä juoksemallakin.

Tien laitaan on rakennettu mukavia amfiteatterimaisia ulokkeita, mutta ei kai nyt sentään auringonlaskun katselua varten? No, siihen ne kuitenkin sopivat mainiosti ja aika ahkerassa käytössä ne ovatkin. Eikä ihmisillä ole olut- ja viinipulloja mukanaan, mikä minua suomalaisen alkoholikulttuurin kasvattina suuresti ihmetyttää. 

Missä väkeä, sillä myös myyjiä. Vettä, jäätelöä ja muuta pikkusyötävää riittää.

Alueella on kaiuttimet, joista raikaa täysillä paikallisia iskelmiä. Mieluummin nauttisin auringonlaskusta ilman tätä räimettä, mutta minkäs teet. Ja jotta melusaastetta varmasti riittäisi, kohta alkaa asfalttijumppa. Naiset hikoilevat ja ähkivät ja ohjaaja rääkyy kannustushuutoja amerikkalaisten hittien päälle. 

Ja sitten se auringonlasku. Se tapahtuu vauhdilla: puoli kuudelta aurinko alkaa vajota ja kuudelta se on jo uppeluksissa. 

Joka ilta aurinko kuitenkin värittää taivaan eri tavalla.

Tänään

Eilen

Eilen

PS. Tänään taivaalla lenteli tällaisia yhden ihmisen helikopterileijoja tai mitä lienevätkin.

Ja auringonlasku näytti taas erilaiselta.

Oi lippu liehuva

Voinen taas tunnustaa yhden perversioistani: Tykkään aivan hirveästi valtioiden lipuista.

Maalla ei ole niin väliä, sillä lippu on itsessään aina vaikuttavan uljas. Jos vahingossa näen telkkarista palkintojenjaon (ihan mikä vaan) ja joku (samantekevää kuka ja mistä maasta) kiipeää ylimmälle pallille ja hänen kotimaansa lippu hinataan salkoon, niin minultahan lirahtaa kyynel.

Reissuilla saa nauttia lipuista ihan täydestä sydämestä.

Tuulessa liehuva valtavankokoinen lippu on hypnoottinen. Se on kuin elävä tuli tai virtaava vesi - näky pitää otteessaan.

Näköala Vientianen Riemukaarelta eli Patuxailta vuoden ensimmäisenä päivänä

Täällä Laosissa käytetään tuon oman lipun lisäksi melkein yhtä paljon sosialismin tunnuslippua eli  sirppi ja vasarahan ne siellä innokkaina halkovat tuulta.

Myanmarin värikäs lippu oli mielettömän energinen. Haaveilin jo koto-Suomessa, että ostan t-paidan, joka on läpivärjätty noilla väreillä ja oikeassa kohdassa on valkoinen tähti. Mikä pettymys, kun yhtään sellaista turisti-t-paitaa ei ollut koko Myanmarissa!

Oikesti toi tähti on loistavan valkoinen

Elämäni ainoaa lähellekään Stendhalin/Firenzen syndroomaa vastaavaa matkakokemusta (siis sitä, kun turisti on niin haltioissaan, että meinaa pökertyä) pääsin parikymmentä vuotta sitten Kiinassa Taivaallisen rauhan aukiolla. Se valtava laajuus ja avaruus ja ne upean kiihottavat punaiset liput! Ja aina vaan lisää lippuja! Ja vielä punaisia! Olin ihan ekstaasissa! Ehkä olen ollut Maon pieni soturi, joka on aatteen palossa kuolla kupsahtanut taistelossa jo hyvissä ajoin ennen raa´an totuuden selviämistä. 

Ehkä sen kaikuina rakastuin heti Vietnamin pelkistettyyn lippuun. Punaiseen lakanaan on lätkäisty keltainen tähti keskelle. Eihän sitä täydelliseen designiin muuta tarvita.

MMO3: Järjestys se olla pitää

(MMO = Mitä matkalla oppii)

Olen perusluonteeltani hyvinkin järjestelmällinen. Nyt joku horoskooppeihin uskova voisi sanoa sen johtuvan merkistäni, mutta minä sanoisin, ettei niihin kannata uskoa, mistä se toinen taas päättelisi epäilyni olevan vain tyypillistä merkilleni. Oli miten oli, matkalla hermojansa voi säästää vain erinomaisella järjestyksellä.

Matkalla tavaraa on vähän, mutta silti liikaa. Siksi lyhyillä pysähdyksillä rinkan purkaminen on turhaa. Tärkeää on, että rinkka on pakattu oikein ja sieltä löytää juuri tarvitsemansa tavarat muiden jatkaessa unosiaan rinkan uumenissa.

Alan jo oppia tavoille. Lenkkarit ja farkut ovat rinkan pohjalla, sillä niille ei ole mitään käyttöä. Muuten tavarat ovat erivärisissä pussukoissa rinkassani, jotta ne löytää per heti.  

Päiväreppuun osaisin jo unissanikin pakata oikeat tavarat: aurinkolasit, lätsä, vessapaperia, vettä, ohut rotsi, aurinkovoidetta, muovipussi sandaaleja varten temppelivierailujen ajaksi, vihko, kynä… Ja tärkeätä on sekin, että aurinkolasikotelo on repun vasemmalla puolella ja vesipullo oikealla, joten niitä ei tarvitse etsiä.

Hotellissa on muistettava, että kaikki mitä käyttää, on heti laitettava takaisin paikoilleen. Kuten kynsisakset takaisin hygieniakassiin saman tien tai muuten niille pikkuisille rääpäleille saa heittää hyvästit.  

Huoneessa tavarat on syytä aina pitää kasassa. Vetolaatikoihin ei koskaan kannata laittaa mitään, sinnehän jäävät! Myös ne rumat ruskeat vaatekaapit voivat nielaista ahnaaseen syöveriinsä matkailijaressun harvoja vaatekappaleita. Tai alakaapit, ne moolokit! Pikkuruisia tavaroita ei myöskään kannata laittaa niille yhtä ruman tummanruskeille pöydille, sillä aamuhämärässä lähtiessä ne uppoutuvat pöydän pimeyteen.

Järjestelmällisyyttä tarvitaan myös sellaisissa pikkuasioissa kuin rinkan lukitsemisessa, vaikka aikoisi vain piipahtaa kadun toiselle puolelle ostamaan vettä tai alakertaan aamiaiselle. Monta kertaa meinaan jättää sen tekemättä, mutta jos olisin rosvo, niin just silloinhan tekisin siirtoni! Ei riippulukkoni ketään oikeaa roistoa estä, mutta hotellisiivoojaa se hillitsee kääntämästä rinkasta ylimääräiset käteiset omaan taskuunsa.

Happy hour Luang Prabangissa

Reppureissaaminen on melkoisen raskasta hommaa. Siksi onkin ihanaa, kun yks kaks yllättäen törmää matkallansa kohteeseen, jossa voi olla ihan kuin oikealla LOMALLA; vain nauttia, hemmotella kaikkia aistejaan ja itseään. Juuri sellainen paikka on Luang Prabang.

Luang Prabangin keskusta on Unescon maailmanperintökohde siellä säilyneen vanhan ransakalaistyylisen arkkitehtuurin vuoksi. Keskusta on ihan kuin muistikuvieni Nizza ja Monaco.

Kadunvarret ovat täynnä viehättäviä kahviloita, joissa matkailijoita hemmotellaan ranskalaistyylisillä leivonnaisilla. Luang Prabangin kärkeä reunustaa Mekong molemmilta puolilta, joten rannoillakin on ravintoloita vieri vieressä.

Mikä ihmeellisintä, kadunvarsikuppiloissa turistit juovat VIINIÄ kuten Pariisissa ikään. Sellaista näkyä en vielä missään Kaakkois-Aasiassa ole kohdannut.

Toinen toistaan tyylikkäämmissä putiikeissa myydään paikallisia käsitöitä, puutöitä ja vaatteita.

Paikallista ruokaa ei todellakaan tarvitse syödä (ellei halua), sillä menut ovat täynnänsä pizzaa, pastaa, hampurilaisia. Toki sieltä löytyy oikeata parempaakin länkkäriruokaa.

Välipalat ovat ihan parhaita: Tuoreista hedelmistä silmien edessä valmistettavat smoothiet ja itse valitsemilla aineilla täytetyt patongit. Nam!

Itseään voi hemmotella kohentamalla ulkonäköään 3 euron manikyyrillä, 4 euron pedikyyrillä tai laolaisella hieronnalla, tunnin sessio 5 euroa. 

Tarjolla on retkiä luoliin..

Pak Ou -luola

... ja vesiputouksille.

Kuagsi Falls

Kuninkaanlinna on upea ja Mount Phousilta on hienot näkymät ympäri kaupungin. Temppelit ovat kauniita ja paljon koristellumpia kuin muualla Kaakkois-Aasiassa.

Illalla voi tepastella night marketilla tarjontaa katsastaen.

Pääkadun liikenne on niin rauhallinen, että koira saa pitkän aikaa rötköttää keskellä tietä. 

Munkkimobiili

Lenseän iltapäivän voi viettää pääkadun varrella ihmisvirtaa katsellessa ja happy hourin mojitoja nauttien. Mojito on niin raikas, yhtä aikaa sopivan makea ja kirpeä ja se hivelee matkailijan jokaista mahdollista nautintosolua. 

Ja kun baarin musiikkivalikoimassa on 80-luvun hittejä ja vieläkin vanhempaa, kuten Dirlandaata, ja seurana on vesiputousretkellä tapaamani ylisosiaalinen singaporelainen kundi, olo on kuin hiihtokeskuksen after skissä. 

I love Luang Prabang! 

PS. Jotta elämän vaaka pysyisi tasapainossa, sain n. vuorokausi tämän tekstin kirjoittamisen jälkeen turistiripulin, enkä siinä vessanpyttyä halatessani rakastanut Luang Prabangia vähääkään!

Rikkinäisten Buddhien turvakoti

Runsaan puolentoista tunnin venematkan päässä Luang Prabangista sijaitsee Pak Ou –luola. Matka taittuu kivalla kuuden hengen veneellä.

Mekongin varren penkereet ovat täynnä viljelyksiä. Välillä rannoilla laidunsi myös lehmiä ja vuohia.

Alkumatkaan tosin osui myös Whiskey Village. Heti aamusta oli siis otettava napanterit ainakin viidestä toinen toistaan pahemmasta riisistä valmistetusta viinasta, mukaan lukien pontikalta haiseva ja maistuva Lao Lao. Käärme- ja skorpioniviinoja kukaan ei edes halunnut maistaa.

 Pak Ou –luolassa on tuhansia Buddha-patsaita. Koska buddhalaiseen kulttuuriin kuuluu, ettei Buddhan kuvia saa heittää pois, luola on alun perin ollut rikkinäisten, vanhojen ja kuluneiden Buddhien turvakoti.

Tosin nyt siellä oli ihan uusiakin joukossa - en ymmärrä miksi, sillä sehän vesittää koko hienon tarinan.

(Innokkaana de clutterin harrastajana tämä oli minulle vaikea pala. Oman ideologiani mukaan kaikki rikkinäinen, epäkelpo ja käytöstä poistettu on syytä heittää pois. Tunnen itseni ja tiedän, etten koskaan korjaa mitään, mikä on kerran mennyt rikki, joten parempi luopua siitä ihan saman tien. Joten kun koko kesän puutarhapöytääni koristanut Buddha-patsas syksyllä murtui ja kellahti kumoon, jätin sen vielä talveksi siihen vartioimaan mökkiäni. Mutta kun palaan takaisin Marjikseen, ensimmäisiä hommiani on siivota jäännökset roskikseen.

 Sorry Buddha.)

Kolme huonoa vaihtoehtoa

Thaimaan ja Laosin rajalta Luang Prabangiin on tasan kolme huonoa vaihtoehtoa: Slow boat, speed boat ja yöbussi. On kuin joutuisi valitsemaan parhaan nykyisistä hallituspuolueista...

Koska Luang Prabang on hauska pieni turistikaupunki, ihan sattumalta törmäsin ihmisiin, joiden kanssa juttelin jo rajalla. Sain kuulla, että jokainen vaihtoehto täytti pahimmatkin kauhukuvat.

Sveitsiläinen kundi matkusti slow boatilla, joka oli ylibuukattu. Veneessä oli ollut puupenkit, mutta tämä sveitsiläinen oli joutunut istumaan ahtaasti lattialla. Yöpyminen Pakbengissä jossain rotankolossa ilman syötäväksi kelpaavaa ruokaa oli ollut koettelemus ja seuraavana päivänä matka veneen lattialla oli jatkunut. Se niistä hienoista Mekongin maisemista.

Englantilais-puolalainen pariskunta riskeerasi rankasti ja teki matkan vaarallisella speed boatilla. Kaksi päivää matkan jälkeen he vieläkin tärisivät kauhusta. 7 tuntia oli kulunut jatkuvassa ylös-alas-höykytyksessä niin, että tyrät rytkyi, joen vettä roiskui koko ajan päälle ja vesi pisteli neulanterävänä kasvoihin. Ja koko ajan oli saanut pelätä hurjaa menoa. Toisella tauolla oli vaimo-raukka syönyt ja sehän kostautui vielä kamalampana loppumatkana oksennuksella ryyditettynä.

Minä valitsin kauheuksista tutuimman eli yöbussin. Mikä oli suunnaton virhe sekin.

Alku sujui ihan hienosti. Koska mainonnassa pieni liioittelu on aina sallittua, oli tämäkin bussi hienosti Luxurious VIP bus. Hah!

Viime hetkellä pysäkille ryntäsi 8-henkinen kaakottava italialaisperhe. Koska bussi oli jo täynnä, heidät sijoitettiin istumaan niille hassuille pikkutuoleille bussin keskikäytävälle. Onnekseen he eivät olleet kuin 4 tunnin matkalla.

Välillä kuulin bussin takaosasta yökkäämistä ja tauolla italialaiset kertoivat, että paikalliset oksentelevat sankoin joukoin ja haju on kamala.

Matkanteko oli järjettömän hidasta ja kerkesin kovasti ikävöidä myanmarilaisten kaasujalkaa. Jopa MINÄ, joka en ole 20 vuoteen ajanut autoa, olisin ajanut siellä mutkaisilla vuoristoteillä lujempaa kuin kuskimme!

Mutta sitten pahin mahdollinen tapahtui: bussi hajosi in the middle of nowhere.

Italialaiset olivat vain tunnin päässä kohteestaan, joten he liftasivat tuk tukiin. Katsoin kaihoten heidän peräänsä.

Sain kuulla, että odottelemme kolmisen tuntia uutta bussia. Se oli pahimman luokan vähättelyä sillä odotimme uutta ajoneuvoa siellä kylmässä bussissa tien laidassa peräti 10 tuntia!!! Minun tuli ikävä paitsi kotia myös Myanmaria. Siellä olisin jo ollut paras kaveri kaikkien kanssamatkustajien kanssa, oltaisiin otettu kaveri- ja ryhmäkuvat ja syöty yhteistä ruokaa. Mutta laosilaiset tuntuivat yrmeän ikäviltä umpimielisiltä tolloilta, jotka vain mulkoilivat minua oudosti. Mihin kamalaan maahan olin oikein matkustanut?

Aamulla se uusi bussi tulikin: pieni epämukava paikallisbussi, jossa osa matkustajista joutui seisomaan. Sain kuulla, että tarkoitus oli körötellä tuolla huojuvalla hitaalla hirvityksellä koko loppumatka 10 tuntia Luang Prabangiin. Eeeeiiiiiiiiiiii…

Kun saavuimme ekalle pysähdyspaikalle, minä otin ja häivyin. Katsoin, että Luang Prabangiin oli vajaan tunnin päästä lähdössä minivan. Ostin lipun ja raahasin rinkkani minivaniin, joka oli täynnä länsimaalaisia reppureissaajia. Huokaisin helpostuksesta, olinhan taas omieni joukossa ja sain suunnatonta sympatiaa yön kauhujen johdosta. Paskinta oli vain se, että tämäkin päivä tuhraantui matkantekoon niillä hirveillä mutkaisilla vuoristoteillä.

Perillä Luang Prabangissa odotti seuraava ikävä yllätys: hotellilla ei ollut tietoakaan tekemästäni varauksesta. Melkein purskahdin itkuun, olin niin väsynyt kauheasta matkasta ja nääntymäisilläni nälkään, sillä olin syönyt edellisen kerran oikeaa ruokaa pitkälti yli vuorokautta aiemmin ja elänyt vain perunalastuilla ja vedellä. Päänsärkyisenä, vihaisena, väsyneenä ja nälkäisenä rojautin rinkan respan lattialle ja häivyin etsimään ruokaa.

Kun tulin takaisin, oli homma hoidossa. Parhaalla mahdollisella tavalla, sillä minut siirrettiin kahdeksi yöksi huomattavasti kalliimpaan hotelliin, joka oli ihan kaupungin ytimessä.

Tosin minulle riitti, että suihkusta tuli lämmintä vettä, netti oli nopea ja sänky oli pehmeä. Sammutin valot ja rupesin nukkumaan puoli yhdeksältä illalla.

Että semmoinen jouluaatto tänä vuonna.