Orientoitumisongelmia

Olen tehnyt eläissäni kaksi rantalomaa: ensimmäisen ja viimeisen. Nyt kierrän rantakohteita ja minulla on enemmän kuin rantapallo hukassa. En nimittäin yhtään keksi, mitä rannalla tehdään.

Meri on upea ja aaltojen katseleminen, aina uuden aallon nouseminen ja vanhan sulautuminen ja uudeksi aalloksi syntyminen, on kerrassaan meditatiivista.

Rannalla käveleminen on riemuisaa. Ihan veden rajassa, ilman kenkiä, katsellen kuinka jalanjälki häviää yhden tai max kahden aallon vaikutuksesta. Niinkö vähäinen on yhden ihmisen merkitys maapallolla? Mutta yleensä kävellessä on niin kuuma, että kaikesta 50+-kertoimisesta sunblockerista huolimatta iho olkapäillä, nenässä, poskilla, niskassa tuntuu kärventyvän ja helle hikoiluttaa jatkuvina noroina.

Meressä uiminen on mahtavaa, mutta samalla vähän pelottavaa. Veneet päivystävät lähellä rantaa ja niiden narut roikkuvat vedessä, joskus näkysällä, joskus niin piilossa, että niihin osuu ja pelästyy kuollakseen.

Rantatuolissa varjon alla makaaminen on mukavaa sekin, mutta jaksaa kiinnostaa minua noin puoli tuntia.

Rantabaarit ne vasta kivoja ovatkin, niissä on rento meininki ja helposti kuunneltavaa chillailumusiikkia  Mutta en ole täällä ryyppäämässä tai lipittelemässä ah niin ihania cocktaileja. Max yksi olut per päivä riittää ja mieluummin ei sitäkään.

Prätkää en uskalla vuokrata kierrelläkseni sillä ympäri saarta. Vasemmanpuoleinen liikenne kauhistuttaa, enkä edes kuvittele osaavani ajaa pyörää.

Sukelluskoulua en harkitse, sillä olen vähän klaustrofobinen ja ajatuskin epävarman laitteiston varassa meren syvyydessä olemisesta tukahduttaa kurkkuani ja kuulostaa pahimman luokan painajaiselta.

Koh Tao oli täynnä sukelluskouluja ja snorklausretkiä, eikä muuta tarjontaa ollut. Sain siellä inhasta ilmastoinnista flunssan ja se kimpaannutti minut niin, että kipaisin ostamaan lauttalipun seuraavalle saarelle Koh Phanganille. Varasin toipumiseeni halvan ”bungalowin” jostain huitsinnevadasta ihan rannalta ja isolla uima-altaalla, koska tarkoituksenani oli vain olla ja parantua. Ostin flunssalääkettä ja halpaa paikallista rommia, eikä tätä paikkaa muuten kestäisikään.

Resortti on oikeasti keskellä ei mitään. Tai no, onhan vieressä toinen resortti ja jos kävelee vastakkaiseen suuntaan, niin sieltä löytyy - yllätys yllätys - ihan vastaavanlainen lomaresortti.

Minun on vain niin vaikea ymmärtää, miksi ihmiset tulevat tänne, koska täällähän tylsistyy hengiltä! Ihmisten ainoat (näkyvät) harrastukset on maata tuoleillaan tai vetää olutta kaksin käsin baarissa tai tuijottaa apaattisena älypuhelimiaan. Autottomana/pyörättömänä minun on myös pakko syödä joko täällä tai viereisissä resorteissa, joten ylihalpaan ja hyvään katuruokaan tottuneena kauhistelen hintoja. (Oikeasti hinnat ovat ylihalvat täälläkin, mutta kun koostan yleensä itse juuri sellaisen aamiaisen kun haluan, niin maksan siitä 40b ja täällä joudun syömään huonomman hotelliaamiaisen ja maksamaan siitä 140b).

Varasin jo seuraavan hotellin keskustammasta ihmisten ilmoilta, sillä en kestä tällaista korpea. Tai ehkä en vain ole saarityyppiä, sillä muistan opiskeluajoiltani yhden kuukauden Maarianhaminasta, jossa minua suuresti ahdisti ajatus ympäröivästä merestä, sen äärettömyydestä ja ylivoimaisesta mahdista.

Onneksi matkasuunnitelmani on väljä. Jos en kohta innostu tällaisesta kiertelystä ja saarihyppelystä, voin aina palata kaupunkeihin ja tehdä sieltä pieniä yllätyshyökkäyksiä lähikohteisiin. Tai vaihtaa vaikka maata.

En usko enää ketään

Nykymatkailijalla on kissan päivät. Netti on täynnä kuluttajien arvioita matkakohteiden kiinnostavuudesta ja hotellien viihtyisyydestä ja kaikesta mahdollisesta oman navan ja taivaan väliltä. Miten ihmeessä matkustaminen on ollut edes mahdollista ennen nettiä ja sensuroimattomia käyttäjä-arvioita?

Ongelma on se, että makunsa kullakin ja yksi tykkää rannoista, toinen patikoinnista. Kenen arvioon voi luottaa, kun ei tunne henkilökohtaisesti arvioijia ja heidän mieltymyksiään?

Siem Reapissa menin katsomaan ”sirkusta”, jota kehuttiin TripAdvisorissa ihan kilvan. Mikäs siinä, ihan kiva esitys, mutta ei se kyllä mikään sirkus ollut, vaan akrobaattiesitys.

Netissä mainitut hinnatkin ovat täysin suuntaa-antavia, onneksi sentään molempiin suuntiin. Siellä samaisessa Siem Reapissa temppelikierroksen päivän tuk-tukin hinnan kerrottiin olevan 40 dollaria ja hämmästykseni oli suuri, kun hotellissa kuulin sen olevan vain 15 dollaria! Tai hotellilta Night Marketille sanotaan hinnan olevan 150 bathia ja takaisin 200 bathia, kun se ainakin omalla kohdallani oli 70b meno ja 120b tulo.

Arvioijat saattavat johtaa pahasti harhaan. Jonkun hotellin arvioissa luki, että matka päätielle on hämärä ja pelottava ja vähän epäilin koko hotellia tuon arvion takia. Oikeasti matkalla oli koko ajan valoa, ihmisiä, elämää, eikä pelkoon ollut pienintäkään syytä.

Hotelliarviot ovat niitä kaikkein vaikeimpia suhteuttaa. Yhden mielestä on likaista, toisen mielestä siistiä. Yksi väittää hotellin olevan kaukana, toinen kehuu keskeistä sijaintia.

Hotelliarvioissa olen nyt ottanut käyttööni priorisoinnin säästääkseni aikaa ja hermojani. Minulla on tasan kolme ratkaisevaa seikkaa hotellin valinnassa: hinta, sijainti ja yleisarvosana (vähintään 7,5, mieluummin 8 tai yli). Jos hotellilla ei ole arviointeja, se jää automaattisesti harkintalistalta. Näin uskon monen muunkin tekevän.

Hotellivaraussivustot ne ovatkin hauska keksintö. Asiakkaat yritetään saada tekemään päätös nopeasti kaikilla aikarajoitteisilla superdiileillä ja sillä, että ”Enää 1 huone jäljellä!”. Voihan se olla niin, usein kun pienissä hotelleissa tai guesthouseissa voi ollakin vain 4-8 huonetta.

Eniten sivustoissa ärsyttää se, että lopullinen kokonaishinta näkyy vasta ihan viimeisellä sivulla. Siis se, jossa on välitysfirman palkkiot ja verot ja muut mukana. Aina pitää hintoja katsellessaan yrittää muistaa lisätä vielä sopiva summa ylimääräistä eli jos katsoo hotlaa oman hintahaarukkansa ylimmältä rajalta, niin viimeistään maksusivulla huomaakin, että hupsista heijaa, ylihän se meni. (Tähän löytynee ratkaisu vaihtamalla buukkausivustoa, mutta kun olen jo tottunut Agodaan).

Summa summarum: TripAdvisor ja Agoda ovat helpottaneet matkantekoani aivan jumalattomasti, enkä tiedä, mihin olisin ilman niitä joutunut. Suuret kiitokset niille ja kaikille kohteista arvionsa jättäneille. Luen arviot ja otan vinkeistä vaarin, mutta uskon lopulta sittenkin eniten omaan itseeni.

Hua Hin. Höh.

Tulin Hua Hiniin kahdesta syystä: 1. halusin heti jatkaa matkaa palattuani Siem Reapista ja Hua Hin on sopivasti kolmen ja puolen tunnin bussimatkan päässä Bangkokista, joten ehdin tänne vielä hyvin iltapäivälennoltani ja 2. halusin nähdä, millainen on suomalaisten suosima lomakohde.

Hua Hinin suurin (ja ainoa) vetovoimatekijä on ranta. Sain siis kävellä aamuisin rannalla ihan veden rajassa aaltojen huuhtoessa varpaitani. Ihanaa!

Rannalla oli väljää. Keskiviikko on koko Thaimaassa rantojen siivouspäivä, joten silloin ei saa vuokrata rantatuoleja, varjoja eikä pitää myyntikojuja auki. Lomailijat siis joutuivat vanhanaikaisesti makaamaan hiekassa pyyhkeiden päällä ja etsimään varjoa harvojen puiden siimeksistä.

Rannan erikoispiirteenä ovat hevoset, joilla turistit saavat ratsastaa, toki vain tiukassa valvonnassa.

Toinen faunaihmeellisyys on apinat, joita vilistelee Khao Takiabilla, The Monkey Mountainilla, aivan rasittavuuteen asti.

Luulin jo nähneeni riittämiin buddhalaisia temppeleitä, mutta Wat Khao Takiab pääsi yllättämään kauniilla arkkitehtuurillaan ja ihan uusilla kuva-aiheillaan.

16 päätä ja 24 kättä, näyttää multitaskingin expertiltä.

Tunnelma Wat Khao Takiab -temppelillä oli seesteinen.  Ei ketään missään, vain minä ja apinat ja yksi munkki. Iltapäivän kuumuus hiostutti ihoani ja makea suitsukkeiden tuoksu tunkeutui sieraimiini puolihämärässä temppelissä. Alhaalla turkoosihko meri, kaukana kavala maailma.

Keskiviikkoaamuna heräsin aivan järkyttävään pommitukseen. Ajattelin heti Ukrainaa ja sotaa ja niinpä vedin mekon päälleni, nappasin rahapussini ja passin ja ryntäsin pää kolmantena jalkana alakertaan. Siellä guesthousen isäntä Dave istui kaikessa rauhassa aamukahvilla, eikä upea Sara-kissakaan ollut moksiskaan, makoili vain tyytyväisenä rapsuteltavana. Kauhisteltuani mitä tapahtuu, sain vastaukseksi, että nyt on kiinalaisten uudenvuodenaatto ja aikaisimmat ovat jo aloittaneet ilotulituksen. 

Uusivuosi näkyy valtavina puna-kultaisina koristeina ja pässeinä ympäri maata. Bangkok Postin mukaan peräti 100 000 kiinalaista tulee Thaimaahan lomalle kaksiviikkoisen juhlahumun aikana ja heitä varten on painatettu käyttäytymisoppaita tyyliin "Älä virtsaa kadulle. Älä koske museossa tauluihin". Suurin osa turisteista jää Chiang Maihin ja muihin Pohjois-Thaimaan kaupunkeihin, enkä ainakaan täällä Hua Hinissä näy kiinalaisryntäystä.

Iltariennoilta palatessani osuin seuraamaan paikallisia uudenvuoden bileitä, joihin kuului paljon punaisia kiinalaisia juhlapukuja, vakavia puheita, räiskettä, kuorolaulua, lohikäärmekulkue ja ilotulitusta. 

Olin lukenut netistä monia haukkuvia arvosteluja Hua Hinistä. Enkä kyllä ihmettele moisia, sillä paikka oli pystyynkuollut ja tylsä, baarialue ja Night Market mukaan lukien. Onnekseni tapasin temppelillä fiksun saksalaismiehen ja myös majapaikkani Lailas Food and Drink Guesthousen australialainen isäntä Dave oli oikein rattoisaa juttuseuraa.

Mutta silti - tänne en koskaan tule takaisin.

Rähjäinen pieni onnela

Ainoa asia mitä tiesin Siem Reapista tänne tullessani oli, että täällä sijaitsee yksi maailman hienoimmista nähtävyyksistä Angkor Wat -temppelialue (ja kuulemma oikein kiva Pub Street). Muuten käsitykseni Kambodzasta oli väkivaltaisen karman värittämä: Pol Pot, punakhmeerit ja Kuoleman kentät. Siksi maa olikin niin yllätyksiä täynnä.

Jo heti matkalla tuk-tukilla lentokentältä hotelliini huomasin jotain aivan ihmeellistä: olin tullut lähes kehitysmaahan.

Suurin osa kulkuneuvoista oli tuk-tukeja ja moottoripyöriä. Vaikka tie oli päällystetty, oli se silti epätasainen. Sain pitää tuk-tukista kaksin käsin kiinni ja pelkäsin, että kuski vielä mutkitellessaan onnistuu pudottamaan rinkkani kyydistä.

Tämähän ei toki ollut mitään verrattuna hiekkatiehen, jota pitkin matkasimme (onneksi minivanilla) Kampong Phlukiin, kelluvaan kylään. Siinä kyydissä ei olisi voinut naukkaista vettä pullosta saamatta koko satsia päälleen, matkanteko oli sen verran heiluvaa, tärisevää ja pomppivaa auton  koko ajan väistellessä tiellä olevia koloja ja romahtaneita joenpengermiä.

Pääkadulta

Tiet Siem Reapin keskustassakin olivat tietenkin asfaltoituja, mutta silti punertavaa hiekkaa oli niin runsaasti, että ensimmäinen asia hotellihuoneeseen tullessa oli aina jynssätä jalat puhtaaksi.

Ympäristöstä ei kovasti välitetty. Esim. matkalla Kelluvaan kylään näki valtavat roskakasat, tyhjät muovipussit ja vesipullot, jotka oli vain heitetty tienvarteen.

Tienvarsiojassa laidunsi kylkiluitaan näytteleviä lehmiä kaluten rutikuivaa ruohoa. Aina välillä jostain tupsahti esiin langanlaiha kukko tai kanoja, jotka yhtäaikaa kärsivät bad hair daysta ja sulkasadosta.

Talot olivat matalia, muutaman kerroksen korkuisia. Kaupungilla näin mainoksen rooftop baarista, peräti kolmannessa kerroksessa! Kaikki vähänkin hienommat rakennukset olivatkin hotelleja.

Kamputseassa käytetään oman valuutan rinnalla Yhdysvaltojen dollareita. Mielestäni se jos mikä kertoo maan alhaisesta kehitystasosta. Ja lisää omituisuuksia: Turistien rahavirrat esimerkiksi Angkor Watin temppelialueesta eivät suinkaan hyödytä Siem Reapia eikä niillä kunnosteta temppeleitä, sillä jonkun sodanjälkeisen hätäpäissä tehdyn sopimuksen mukaan Vietnam investoi Kambodzaan ja vastineeksi hallinnoi koko temppelialuetta.

Yllätykset jatkuvat: kaikki turistien kanssa tekemiseen joutuvat osaavat englantia, niin hotelllihenkilökunta, tut-tuk-kuskit, myyjät, jalkahierojat, ravintotyöntekijät... Jo ihan pienetkin tenavat myyvät sujuvasti englanniksi vanhempiensa apuna.

Ihka aitoja krokotiilinnahkatuotteita oli runsaasti tarjolla

 Pub Streetillä on jatkuvasti bileet käynnissä ja liiankin houkuttelevia 2 dollarin cocktaileja

Ja se ystävällisyys! Nimitys ”Hymyjen maa” kuuluisi ehdottomasti Kambodzalle eikä Thaimaalle. Hotellihenkilökunta muisti aina nimeni ja joka kerta aulaan saapuessani vähintään neljä tyyppiä hoilasi jo kaukaa ”Minaaaa, how are you”.  Kadulla kävellessä kuuli koko ajan huutoja ”Madame, tuk-tuk?” ja kun heille sanoi ei, he vain hymyilivät ja vastasivat ”Maybe later?”. ”Maybe”.

Vähän nyt harmittelen, että vierailuni Siem Reapissa jäi lyhyeksi. Mutta ehkä käy kuten Banyan Leaf Hotellini virkalijan lähtiäistoivotuksessa ”You should come back again”.

Maybe.

Kylä paalujen päällä

Satukirja herää eloon parinkymmenen kilometrin päässä Siem Reapista Kampong Phluk -kylässä, jota kutsutaan nimellä The Floating Village, kelluva kylä.

Hiekkatie kylään on pölisevä ja täynnä pomppuja. Kylänraittia halkoo matala ruskeavetinen joenpahanen. Puusta, pellistä tai niinestä rakennetut talot huojuvat 6-8 metrin korkuisten paalujen päällä. Mutta kun sadekausi alkaa, Tonle Sap -järven vesi valuu jokeen ja täyttää sen niin,  että taloihin voidaankin nousta venetsiamaisesti suoraan veneestä.

Asukkaat elättävät itsensä kalastamalla ja riisinviljelyllä. Alueella on koulu, mutta opettajista on pulaa huonon palkan takia, sillä eihän kukaan elä 25 dollarilla kuussa. Ja lapsetkin voivat olla koulun sijaan ansaitsemassa rahaa, kuten myymässä turisteille syötävääjuotavaakirjoja. Tai lapsi voi olla isonveljen apukuskina turistiveneessä.

Elämänmeno kylässä näytti leppoisalta. Asukkaat eivät välittäneet töllistelevistä turisteista, vaan jatkoivat puuhiaan häiriintymättä.

Paikallinen koulu, jossa lapsille opetetaan englantia.

Sairastapauksissa on lähdettävä Siem Reapiin ja jos joku sattuu kuolemaan sadeaikana, hänet kiedotaan muoviin ja ripustetaan puun latvaan odottamaan veden laskeutumista ja hautajaisia.

Asunnot näyttävät kotoisilta lukuisien ruukkuistutuksien ansiosta.

Breakfast, lunch and dinner

Katkarapuja kuivataan kylänraitilla pressujen päällä keskellä kaikkea pölyä. Pakko myöntää, että näky ei yhtään lisännyt halukkuutta tilata ravintolassa katkarapuruokia...

Ja aurinko nousee

Tuk-tuktelemme läpi pimeän ja viileän Siem Reapin. Tie on aivan täynnä pikkubusseja, moottoripyöriä ja tutk-tukeja. Olemme pieni osa sitä valtavaa pyhiinvaeltajien joukkoa, joka suuntaa joka ikinen aamu kohti Angkor Watin temppeliä.

Kello 05.20 olemme porteilla lipuntarkastuksessa. Säkkipimeää edelleen. Onneksi Joannalla on kännykässä taskulamppu ja vieressämme kulkevilla turisteilla ihan oikea Maglite. Tie on epätasainen täynnä koloja ja yllättäviä kivenmurikoita ja porttejakin askelmineen parinsadan metrin matkalle mahtuu. Pimeässä kulkiessa joutuu tunnustelemaan ihan jokaista askelta ja pitämään kielen keskellä suuta. Ehkä siksi meitä kulkijoita yhdistää vaitonaisuus, vain pientä puheensorinaa kantautuu sieltä täältä.

Näky on varmaan outo: sillan yli lappaa taskulamppujen kajossa satoja ihmisiä aamuvarhaisella.

Asetumme lammen äärelle odottamaan. Myyjät ryntäävät paikalle naukumaan tarjouksiaan. "I am Mary, number seven. You remember double ou seven. Come to my place, come."  "My name is Harry Potter, number five".
 
Seisomme pimeässä ja odotamme. Väkeä kertyy koko ajan lisää, lisää, lisää. Näin suuri väkijoukko on yllättävän hiljaa, johtuneeko aamuväsymyksestä, hetken harvinaisuudesta vai siitä, että pimeässä kuuluukin kuiskia.

Vaikka ihmiset jo toiveikkaana kuinka ojentelevat kameroitaan ja räpsivät, niin pimeässa kuviin ei tartu kuin pimeyttä.

Mutta minuutti minuutilta alkavat temppelin ääriviivat piirtyä horisonttiin ja heijastua edessä olevaan veteen. Hetket ovat oikeasti taianomaisia, jos niille haluaa sellaisen merkityksen antaa. Minä haluan.

Kaikki me olemme tulleet tänne samasta syystä kokemaan once in the lifetime -hetken: auringonnousun Angkor Wat -temppelillä. Olemme kuin oudon mysteerin tai luonnonuskonnon kannattajia kokoontuneena palvontamenoihin. Katsomme kaikki kohti taivaanrantaa, katsomme ja odotamme.

Ja aurinko nousee. Temppelin kuva heijastuu edessä olevan lammen pintaan tuplaten temppelin valtavan koon ja maaagisuuden. Kamerat räpsyvät, kädet nousevat ilmaan kuin rockkonsertissa vielä parempien kuvien toivossa. Jos joku hetki pitää ikuistaa kameraan, niin se on juuri tämä.

Minä laitan kännykkäkamerani pois ja keskityn aurinkoon. Temppeli muuttuu koko ajan selkeämmäksi kun enenevä valo hyväilee sen vanhoja kylmiä kiviä. Jokohan hindulaiset temppelin kukoistuskaudella 1100-luvulla kerääntyivät tänne palvomaan auringonnousua vai onko se myöhäisempää buddhalaisten keksintöä? Vai sittenkin meidän nykyturistien?

Sillä mitä me kaikki täällä tänä aamuna oikein palvomme? Aurinkoa?  Unescon suojelemaa Kamputsean pyhää paikkaa ja suurinta turistiypyydystä? Buddhaa? Vaiko sittenkin itseämme, kun olemme etuoikeutetusti päässeet paikalle todistamaan, kuinka yksi maailman hienoimmista paikoista nousee yön usvasta karistaen pimeyden olkapäiltään ja kohdaten uuden päivän omaa upeuttaan uhkuen?

Vaikka kokemus on hieno ja näky kerrassaan vaikuttava, olen silti vähän pettynyt. Missä taivaanrannan upeat värit? Missä oranssi ja keltainen räiske?

Puoli seitsemältä aurinko on kokonaan noussut, temppelit avattu ja väkijoukko hajaantuu. Palvontariitti on suoritettu onnistuneesti.

Angkor Wat, ihmeitä täynnä

Angkor Watin temppelialue mykistää jo pelkällä koollaan. Parinkymmenen kilometrin alueella on parinkymmenen temppelin rauniot, jonka vuoksi alueelle myydäänkin päivän, kolmen päivän tai seitsemän päivän lippuja. Alueen koon vuoksi pitää myös olla oma tuk-tuk-kuski, joka hoitaa siirtymiset temppeliltä toiselle.

Temppelit ovat erilaisia ja jokaisessa on omat viehättävyytensä. Bayonissa kiveen on hakattu satoja kertoja hallitsijan lempeät, lähes buddhamaiset kasvot. Ta Prohmissa jättiläispuut ovat vallanneet elintilaa temppeliltä. Leper King Terracessa kiivetään jyrkkiä portaita ja palkaksi saa huikeat näköalat. Neak Pean hurmaa sijainnillaan rämeen keskellä, joku toinen temppeli kätkeytyy lähes viidakkoon, kolmatta ympäröi vesialtaaat. Jossakin on pitkiä seinällisiä kaiverruksia sodista ja temppelitanssijattarista, toisessa enimmäkseen kivikasoja ja romahtaneita portteja. Joku temppeli tuntuu jatkuvan kilometritolkulla kaikkiin neljään ilmansuuntaan.

Angkor Wat saa tuntemaan itsensä ihan pieneksi ja väliaikaiseksi. Historia kuiskii kivimuureissa; ne ovat jo nähneet kaiken, kärsineet kaiken ja hyväksyneet kaiken. Päällimmäisinä tunteina ovat ihmetys ja suunnaton kunnioitus menneiden aikojen ihmisiä, heidän visiotaan ja rakennustaitoaan kohtaan. Kun pelkät rauniotkin saavat ihon kananlihalle, millaista loistokkuutta ja harmoniaa alueella on huokunut sen  kukoistusaikoina? Millaista energiaa ja värähtelyä se on lähettänyt ympäristöönsä ja kaikkiin sen asukkaisiin tai peräti kosmokseen asti?

Helle, luonnosta kantautuvat eksoottisten lintujen äänet ja paikan majasteetillisuus tekevät olon epätodelliseksi. Mutta nykyhetkeen on helppo palata: kaivanpa taas kameran esiin ja näpsäisen kuvan.

Bangkok TOP10

Sanotaan, että Bangkokin suurin nähtävyys on Bangkok itse. Onneksi Bangkok on niin valtava, hurmaavan ristiriitainen ja riittävä ihan itsessään.  

Oman TOP10-listani kokosin asioista, jotka tekivät suurimman vaikutuksen. Listalle mahtuu peräti neljä temppeliä, sillä ne olivat minulle ihan uusia ja ennennäkemättömiä tuttavuuksia.

1. Wat Arun, Temple of the Dawn, koko Bangkokin symboli. Vaikuttava ilmestys, jossa kiivetään ylös 40 cm korkeita askelmia. Pysähdyttävä paikka, jossa ilman turistilaumoja olisi voinut ehkä kokea jotain ylimaallisempaakin.

Kuvalähde http://www.ghalegroup.com/tripDetail/205/35/7/Wat-Arun.html

2. Wat Pho, maailman suurin makaava kullattu Buddha. Sitä katsellessa alkaa miettiä omaa pienuuttaan ja kuolevaisuuttaan ja sitä, mitä jättää jälkeensä maailmaan ja aivan erityisesti sitä, mitä ihmeen järkeä on rakentaa yli 40 metriä pitkä Buddha.

3. Grande Palace. Voi sitä kullan kimallusta ja mosaiikkien monimuotoisuutta! Pienellä alalla toinen toistaan ihmeellisempiä temppeleitä, Buddhia ja museoita. Bangkokin ykkösnähtävyys ja ihan syystä!

4. Wat Saket, the Golden Mountain. Mäennyppylällä hohtavan valkoisen rakennuksen kruunaa kultainen kupoli. Ylös kiivettäessä soitetaan kaikkia onnea tuovia kelloja. Lucky me!

Bangkokia pidetään shoppailijan onnelana ja kovin monta metriä ei voi kaupungissa kulkea ilman, että taas on jotain kaupan. Shoppailusta riittää kahden kärki.

5. Siam Paragon, tuo eläväksi tullut Vogue. Vieri vieressä Dior, Chanel, YSL, Hermes, Dolce&Gabbana, Louis Vuitton… (yläkerrasta löytyy toki halpiksiakin, kuten H&M ja Zara). Ja se Gourmet World! Ruokakauppa niin täynnä osteri- ja shampanjabaareja ja sushimestoja, että epäilee sittenkin tulleensa ravintolaan eikä ruokaostoksille. 

6. Chatchatuk weekend market, tuo viikonloppushoppailijan paratiisi. 27 isoa aluetta täynnä kaikkea mitä voi elämässään haluta, koiranpennuista nykytaiteeseen ja antiikista mausteisiin. Täällä koin ekan kerran, että Bangkokissa oikeasti olisi jotain ostettavaa (ainakin jos saisi kuljetettua).

 Sitten vähän luontoa välillä eli

7. Lumphini Park, nuo Bangkokin vihreät keuhkot, joilla on liskon kasvot. Rentouttava ja puhdistava keidas, joka saa uskomaan, että kyllä luonto kuitenkin voittaa. Harvinainen paikka siitäkin syystä, että siellä ei myyty mitään.

8. Pilvenpiirtäjät, niistä tykkään aivan ylettömästi! Minua viehättää niiden vaihteleva muotokieli eli ei aina pelkkä suorakaide, vaan siinä voi olla ulokkeita ja kavennuksia ja levennyksiä ja kaaria ja vaikka mtä mieleenkiintoista.

9. Food court / Food Hall, joista saa erinomaista ruokaa pilkkahinnalla.  Food courteja löytyy kaikista kauppakeskuksista. Tyylikkäin oli tietenkin Siam Paragonilla ja seuraavaa sijaa pitää MBK:n Fifth Avenue. Parasta ruokaa sain kuitenkin Terminal 21:ssä ja sanon, että mun lähi Lotus Tescossakin koin monta nautinnollista ruokaelämystä.

10. Last but not least: my own private swimming pool! Sen minä koin todelliseksi elämän luksukseksi. Talossani asuvat paikalliset eivät yhtään diggailleet uimisesta, joten 9 kertaa 10:stä sain altaan täysin yksityiseen käyttööni. En ole lapsuuteni Niinimaan kesien jälkeen uinut yhtä paljon. Ja nauttinut!

 

Monet kehutut kohteet ovat oikeasti ääritylsiä, kuten vaikka Khao San Road, tuo reppureissaajan Aasia-portaali tai China Town tai Little India tai Jim Thompson´s House.

Joten ehkä minäkin voin nyt syvällä kokemuksen rintaäänellä todeta, että parasta Bangkokissa on Bangkok itse. Tänne tulen ehdottomasti takaisin.