Vietnam. Nam nam.

Vietnamin kansallisruoan asemassa on riisinuudelikeitto pho, jota myydään joka kadunkulmassa. Keittoa saa erilaisilla lihalisukkeilla tai jopa ilman. Minä maistoin sitä Ho Chi Minh Cityssä ja maukastahan tuo, ei valittamista.

Ho Chi Minh Cityssä törmäsin mielenkiintoiseen katuruokaan. Nainen istuu kadulla ja lappaa riisipaperin päälle lihaa, kasviksia, viiriäisenmunia (koosta päätellen) ja mausteita ja paistaa tuotoksen pienellä kolmijalkaisella hiiligrillillä. Kerrassaan maukas pieni välipala!

Tuoreita vietnamrullia oli tietenkin saatava itse pääkallopaikalta. Tutustuin niihin Yrjönkadulla Lillanin vieressä olevassa sisustuskauppa/kahvilassa ja ihastuin heti. Nehän olivat melkein parempia kuin sushi ja se on meikäläiseltä jo paljon sanottu.

Niitäkin söin HCMC:ssä ja täytyy sanoa, että joko olen saanut sekä Helsingissä että Bangkokissa runsain mitoin niin hyviä tuorerullia, että täällä kokemus jäi vajavaiseksi. Kastikkeetkin olivat pelkkää chiliä. Plus ruma leiska, kuten kuvasta näkyy.

Hanoissa törmäsin myös upporasvassa paistettaviin suolaisilta munkeilta maistuviin leivonnaisiin, jotka olivat oikein herkullista sytövävää chilikastikkeeseen dipattuna kotimatkalla Cong Caphesta hotellille.

Iltamarkkinoilla oli paikallinen korealainen grilli. Vartaissa oli runsaasti valinnanvaraa ja nekin  paistettiin  pikkuruisella hiiligrillillä ja tarjoiltiin erivahvuisten kastikkeiden kera.

Aina ei syödessäkään käy kuin Strömsössä. Yhtenä iltana osuin nälissäni paikkaan, jossa ei ollut minkaanlaista menuta eivätkä tarjoilijat osanneet englantia. Osoitin vieruspöydässä syötävää ruokaa ja sitä sain. Se kana oli kyllä elänyt pitkän ja ikävän elämän, niin sitkeää se oli, huh.

Toisella kertaa oli ongelmana sama kielimuuri. Nyt sain lautaselleni aivan kamalia mereneläviä ällössä valkoisessa vetelässä taikinassa. Söin vähäsen, mutta edes runsas määrä yrttejä ei parantanut annosta. Maksoin laskuni vajaat 2 euroa ja menin syömään seuraavaan paikkaan.

PS. Vietnamissa näkyi huomattavasti vähemmän koiria kuin muissa käymissäni Aasian kohteissa. Ehkä kaikki koirat on pistetty pataan?

Cong Caphe

Lyhyellä vierailulla harvoin ottaa yhtä kantapaikkaa, sillä ainahan sitä haluaa kokea ja nähdä uutta. Mutta poikkeuksena oli Hanoi ja ihastuttava Cong Caphe!

Heti ekana iltana saatuani kamani hotelliin lähdin katsastamaan ympäristöä ja haistelemaan Hanoin tunnelmia. Oli jäätävän kylmä ja ripsotteli vettä. Ruuhka-aikaan katu tulvi kotiin palaavia ihmisiä, oli harmaata ja ankeahkoa.

Silloin silmiini osui Cong Caphen kyltti ja siltä seisomalta halusin KUUMAA kahvia kaiken sen icecoffeen litkimisen jälkeen.

Istahdin tietysti ulkosalle, sillä halusin nähdä ihmisiä ja liikennettä ja kylmyydestä huolimatta oli kuitenkin yli 20 astetta. Pöydät olivat harjaamatonta ruskeaa terästä, minkä ansiosta ne olivat huipputyylikkäitä verrattuna normaaleihin muovikalusteisiin. Istuimina oli lasten kokoa olevat väreiltään pöytiin sopivat telttakangastuolit.

Kuva napattu netistä, sillä en koskaan ollut tarpeeksi valoisaan aikaan Cong Caphessa. Enkä näin lämpimään.

Koko paikka oli disainattu aivan käsittämättömän linjakkaasti. Tarjoilijoilla oli armeijanvihreät lippikset, valkoiset kauluspaidat, vihreät lanne-esiliinat ja lankatut kengät.  Asu sopi aivan täydellisesti paikan logoon, värimaailmaan ja kalusteisiin. Ja mikä menu! Ruskeaa vanhennettua nahkaa ja jokainen aukeama erilainen.

Kun olin juonut kuuman kahvini, halusin vielä maistaa paikan mojitoa. Se oli koko reissuni paras! Sopiva suhde kirpeyttä ja makeutta, aaaahhh...

Kahvila laajeni asiakasmäärän mukaan. Kadun reunalle  asetettiin uusia pikkuriikkisiä pöytiä ja tuoleja ja kun ihmiset lähtivät pois, pöydätkin siivottiin veks saman tien.

Asiakaskunta oli nuorta ja tyylikästä. Oi niitä komeita miehiä pitkine savukkeineen hoikissa sormissaan!

Katunäkymä tarjosi loputonta kiinnostavaa katseltavaa. Ja ne kaupustelijat! Harvoin tulee baarissa mieleen, että ostanpa tuosta oivallisen harjan ja puhdistusaineita kotiini, mutta sellaisiakin kauppiaita terassilla kävi. Sekä lipsujen, arpalippujen, hedelmien, vietnamrullien ynnä kaiken mahdollisien myyjiä.

Koska Cong Caphe sijaitsi lähellä hotelliani ja oli täydellisestä linjakkuudestaan huolimatta sopuhintainen (mojito vain 70 000 dongia), palasin sinne joka ilta. Viimeisenä iltana shoppaillessani pidin visusti varani, että rahat riittävät vielä kahvilaan. Tarjoilija jo tunnisti minut ja heti istuttuani kuulin "One mojito, madam?".

Kapeat talot ja kuilut

Vietnamin ihmeellisyyksiä osa 3


Korkeat kapeat talot

Vietnamin kaikki talot ovat kapeita, yhden huoneen levyisiä. Ja jos ne ovat kiinni toisissaan kadulla, siitä seuraa, että osa huoneista on myös ikkunattomia.

Hotelleja varatessani näin usein vaihtoehdon ”no window”. Se vaikutti niin ahdistavalta, etten edes harkinnut, vaikka hinta oli tietenkin aina edullisempi.

Oppaalta kysyessäni moista korkeaa-kapeaa-rakennustyyliä hän kertoi, että maa on Vietnamissa hyvin kallista (haloo, missä ei olisi?). Kun Vietnamissa edelleen on tapana, että koko suku asuu yhdessä samassa talossa, annetaan aina yhdelle sukupolvelle yksi kerros käytettäväksi.

Mutta miksi myös maaseudulla oli talot rakennettu yhtä kapeiksi, vaikka tilaa oli ympärillä yllin kyllin?

Kapeat katukuilut

Rakennusten kapeudesta johtuen talot muodostavat sokkeloita ja olo on kuin koeläimellä, joka yrittää etsiä uloskäyntiä labyrintistä. 

Saigon Inn -hotellistani oli pääkadulla pieni kyltti ja nuoli, joka osoitti noin puolitoistametriä leveään kujaan talojen välissä. Sokkeloiden kapeus ei mitenkään estänyt moottoripyöriä ajamasta normaalia vauhtiaan kujilla. Kävelin kuilua tien varressa olevan rakennuksen verran ja sen takaa ei suinkaan avautunut sisäpihoja, vaan uusia yhtä kapeita kujia. Useissa kujien asunnoissa ei tietenkään ollut ikkunoita ja  ovet pidettiin auki. Kujilla näki asuntojen sisään, missä perheet söivät, katsoivat telkkaria, nukkuivat…

Hotelliini päästäkseni minun piti kääntyä labyrintissä ainakin neljä kertaa, eikä opasteita tietenkään ollut. Reitti ei koko Saigonissa oloaikanani tarttunut muistiini ja joka kerta olin varma, että olen kääntynyt väärään suuntaan. Pari kertaa jopa törmäsin herkullisen näköiseen katuruokaan siellä talojen välisissä kapeissa sokkeloissa, mutta kun lähdin tarkoituksella nälkäisenä ruokaa etsimään, niin ei mitään missään, vaikka kuinka harhailin.

Olin onnellinen, että vasta reissuni tässä vaiheessa osuin hotelliin, joka oli noin hurjassa paikassa, sillä ihan alkuvaiheessa olisin kokenut moisen hyvinkin ikäväksi ja se olisi muokannut käsitykseni maasta negatiiviseen suuntaan. Mutta nyt asia oli vain yksi kiinnostava yksityiskohta lisää.

Ranskalaiset ja kiinalaiset Vietnamissa

Vietnamin ihmeellisyyksiä osa 2
Ranskalaiset lähtivät Vietnamista vasta 1940-luvulla ja siksi ranskalaiset vaikutteet vielä näkyvät voimakkaasti erityisesti Hanoissa.

Old Quarter Hanoin keskustassa on täynnänsä vanhoja ränsistyneitä ranskalaistyylisiä taloja, jotka nykyään toimivat ravintoloina ja kauppoina. 

Olisikohan tyylikkyyskin Ranskan peruja? Hanoissa näin koko Aasian komeimmat ja parhaiten pukeutuvat miehet geelattuine hiuksineen, kiillotettuine kenkineen ja prässättyine housuineen. Myös vespoilla ajellaan enemmän kuin missään muualla. Italialainen vespa on siroudessaan ja muotoilussaan kaikkein tyylikkäin noista kaksipyöräisistä, eikä vähiten siksi, että se mahdollistaa ajamisen hameessa ja korkokengissä.

Ehdottomasti ranskalaista olivat ne kaikki vaaleat leivät ja patongit, mitä ei näe missään muualla.

Museoissa vanha emämaa on huomioitu siten, että opasteet ovat vietnamin ja englannin lisäksi myös ranskaksi. Ranskaa puhuvia turisteja on suunnattomat määrät. Lisäksi muutamilla hienoimmista sillkikaupoista on ranskankieliset kyltit ja myyjättäret. 

Kiinalaiset Vietnamissa

Vietnamissa on yllättävän paljon kiinalaisia pagodeja.  Minulle ne jäivät etäisiksi paikoiksi, enkä kokenut niissä vähäisintäkään hengellistä viritystä. Yleensä pagodoissa kävi kuhina, kun paikalliset sytyttivät suitsukkeita, antoivat lahjoja ja rukoilivat onnea ja lisää rahaa. Rahalla sai myös nimensä pylvääseen ja runsaasti esiruokouksia. 

Toki temppelille pitää lahjoittaa myös olutta!

Hieno puutarhaidea!

Kiinalaisvaikutteena pidän myös sitä, että useata ruokaa syötiin pelkillä puikoilla poiketen täysin Aasia-normista haarukka ja lusikka.

Uncle Ho

Hanoissa kauniin puiston perällä on ankean laatikkomainen betonimöhkäle, jota on yritetty keventää pylväsrivistöillä. Tämä kaukana siintävä temppeli on Ho Chi Minhin mausoleumi.

Luovutamme vesipullot portille ja asetumme kaksi rinnan riveihin. On niin kylmä, ettei kukaan ole epäsovinnollisen vähissä vaatteissa. Ehkä heille silloin ojennettaisiin huivi siveettömyyden peitoksi, kuten Aasian muissakin temppeleissä on tapana.

Astelemme hitaasti parijonossa ja korviimme tunkeutuu kaiuttimista hyvinkin isänmaalliselta kuulostavaa laulantaa. Jonoa riittää koko parin sadan metrin matkalle. Noin kymmenen metrin välein seisoskelee valkosiin pukeutuneita vartijoita, jotka käskevät meitä olemaan hiljaa kuin Sikstuksen kappelissa konsanaan. Valokuvaaminen on ehdottomasti kiellettyä, mutta silti vielä mausoleumin ulkopuolella kamerat räpsyvät.

Mausoleumin vartijat olivat paljon komeammin puettuja kuin tämä, joka vartioi vain Ho Chi Minhin kotitaloa.

Saavumme ovelle ja tunnelma on kuin rippikirkkoon menisi. Tai pikemminkin hautajaisiin.

Kierrämme panssarilasilla varustetun sarkofagin ympäri. Arkussa makaa sarkapuvussaan vahamaisen nukkemainen valkopartainen vanhus, ihan samanlainen kuin kaikissa häntä esittävissä kuvissa, joihin ei voi olla Vietnamissa törmäämättä. Sarkofagin joka kulmassa seisoo valkoisiin pukeutunut vartija kädessään kivääri ja sen päässä pistin. Sisällä ei kukaan sano sanaakaan eikä yksikään uskalla uhmata valokuvauskieltoa, vaikka paikka on mitä kuvauksellisin.

Tämä kuva on napattu netistä.

Kunniakierros kestää minuutista puoleentoista. Ulkona voi taas hengittää ja avata suunsa kommenteille ja ihmetellä moista henkilöpalvontaa.

Opas kertoo, että Ho Chi Minh siirretään joka vuosi kahdeksi kuukaudeksi Moskovaan balsamoinnin ylläpitämiseksi. Taitavat siellä Leninin kanssa vertailla balsamointejaan? Onko Maokin kutsuttu?

Lasten mehuhetki ja nukkeshow

Vietnamin ihmeellisyyksiä, osa 1


Lasten mehuhetki

Kun ensi kerran Ho Chi Minh Cityssä näin ihmisiä kadunlaidassa syömässä pikkuruisilla lastenistuimillaan, niin purskahdin nauruun. Toisellakin kerralla hymyilin leveästi. Kolmannella kerralla oli pakko uskoa, että täällä nyt vaan näköjään on ulkoravintoloissa ja -kahviloissa tapana istua pikkuruisilla lastenistuimilla polvet leuassa pienten matalien pöytien ääressä.

Water Puppet Show

Vaikka tekniikka kehittyy ja uusia vempaimia ja viihdytyskeinoja keksitään jatkuvalla syötällä,Vietnamissa elää edelleen 1100-luvulta periytyvä keisarillinen nukkeshowtraditio. Sekä Saigonissa että Hanoissa showta mainostettiin kovasti ja se kuulemma kuuluu joka turistin ohjelmaan.

Näyttämönä on allas. Puusta tehdyt nuket ovat hyvinkin koristeellisia ja niitä ohjataan piilosta bambuseinäkkeen takaa niin, että nuket liihottelevat veden päällä. Bändi soittaa traditionaalista musiikkia ja laulun sanoista selviää jutun juoni. Tarinat ovat klassisia: lohikääremeiden taisteluita, romansseja, kylän elämää, sadonkorjuuta...  

Näin nukkeshown Hanoin Etnologisen museon edustalla. Mielenkiintoista ensimmäiset 20 minuuttia, mutta se ehkä olisi riittänyt.

Mopokäytävät

HCMC:n kamalasta liikenteestä jo kirjoitinkin. Hanoissa on helpompaa, kun kadut ovat kapeampia, joten niiden ylittämiseen ei tarvita ihmiskilpiä. Liikennettäkin on vähemmän. Mutta mutta.

Hanoissa monet nähtävyydet ovat kävelyetäisyydellä eli parin kilometrin säteellä hotellilta. Mutta kävely on tehty hankalaksi sillä, että JALKAkäytävät eivät suinkaan ole jalankulkijoiden käytössä. Ne on pyhitetty moottoripyörille, mopoille ja vespoille, jotka tukkivat jalkakäytävät täydellisesti ja jokaisen kävelijän on puikkelehdittava ajotien reunalla väistellen autoja ja niitä kaksipyöräisiä mopohirviöitä. Ei kiva.

Eksyminen on pakollista
Oikeasti Hanoi oli harvinaisuus isoine selvine katukyltteineen. Silti onnistuin eksymään lukemattomia kertoja ja syy oli kadunnimissä. Katu jatkuu, mutta sen nimi vaihtuu koko ajan.

Hotellini oli kadulla nimeltään Hang Go. Kun sitä kulki noin 150 m, katukyltissä lukikin yhtäkkiä Hang Dieu. Vielä muutama sata metriä eteenpäin, niin nimeksi on vaihtunut Hang Da. Pidemmälle en mennyt, mutta kartan mukaan se yksi ja sama katu muuttuukin kohta Hang Suksi. Sitten onneksi karttani ei näytä enempää, mutta katu tuntuu jatkuvan...

Kylmä!

Kun odotin Hanoin lentokentällä rinkkaani siltä pyörivältä hihnalta, katseeni osui toisella puolella seisoskeleviin vietnamilaiskaunottariin. En ollut uskoa silmiäni, kun he pukivat päälleen paksut takit. Siis takit! Ajattelin, että ovatpa he aikamoisia hienohelmoja. En ole nähnytkään takkeja sitten Espanjasta lähdettyäni.

Vilkuilin ympärilleni. Ei yksiäkään shortseja, toppeja tai lipsuja kenelläkään, ei edes turistien elefanttipöksyjä.

Olin poikkeuksellisesti tilannut hotellista lentokenttänoudon ja kun näin noutajani pitelevän nimilappuani käsissään olin ällikällä lyötynä. Hänellä oli kevyttoppatakki. Olin lentänyt vain sisäisen lennon kaksi tuntia Saigonista Hanoihin, mutta enkö siis enää olekaan trooppisella vyöhykkeellä?

Heti ulkona asia selveni, sillä siellähän oli aivan jäätävän kylmä. Ja satoi vettä.

Hotellin wifiin päästyäni tarkistin sään: 23 astetta. Mutta sehän on aivan ihana kesäsää, silloin Suomessa ollaan bikinit päällä ja elämä on parhautta (ja valitellaan kuumuutta).

Ensimmäistä kertaa koko reissun aikana ei tarvinnut heti laittaa airconia päälle viilentämään pätsistä huonetta. Ulos lähtiessäni etsin rinkastani ryppyisen takin ja sujautin jopa sukat sandaaleihini.

Iltatorilla kevyttoppikset käyvät kaupaksi.

Olen siis jo ehtinyt näiden parin kuukauden aikana niin tottua 28-34 asteen lämpöihin, että pudotus lähemmäs 20 astetta tuntui jääkaudelta. En olisi uskonut tällaista todelliseksi.

Kolmantena Hanoi-päivänäni lähdin ulos pitkähihaisiin- ja lahkeisiin ja takkiin pukeutuneena, mutta sainkin palata heti takaisin hotellille. Normaali Aasia-sää oli palannut ja mittari näytti taas iänikuista 28 astetta ja aurinko hohkasi täydeltä terältä. Onneksi.

Rahalla saa, osa 1

Kaakkois-Aasiassa tulee täydellisen selväksi se fakta, että maailmaa pyörittävä energia on nimeltään raha. Kaikki on myytävänä, kun hinnasta sovitaan.

En ole törmänyt matkallani seksiturismiin, koska en ole käynyt punaisten lyhtyjen alueilla enkä sen laatuisissa baareissa rantakohteissa. Bangkokissa näin runsaasti nuoria länkkärimies-thainainen pariskuntia, joilla näytti yleensä olevan hauskaa keskenään ja mies näytti enemmän expatilta kuin turistilta. Eli ehkä thai-tytöt olivat heidän ihan oikeita tyttöystäviään? Ainakin se yksi saksalainen Hans, jonka tapasin välillä uima-altaallani, oli vakavasti rakastunut thai-tyttöystäväänsä.

Toki siellä jonkin verran näki myös pariskuntia vanha-lihava-ruma-länkkärimies ja kaunis-nuori-thai-tyttö, mutta heidän liittonsa näyttivät paljon tylsemmiltä: yleensä he eivät puhuneet keskenään tai naisen englanti oli kelvotonta tai sitten thai-tyttö vain räpläsi älypuhelintaan. 

Kuala Lumpurissa törmäsin juuri tällaiseen luonnottomaan pariskuntaan, jossa norjalainen vanha mies oli vietnamilaisen nuoren tytön kanssa reissussa. Mies oli niin äänekäs ja rasittava, ettei häntä ehkä kukaan kestäisi, ellei raha vaihda omistajaa.

Saigonissa istuin kaikessa rauhassa pedikyyrissä, kun vieressäni jalkahierontaa saava Thaimaassa asuva englantilaismies (vanha) yritti parhaansa mukaan flirttailla hoitajalleen. Tyttö ei innostunut asiasta, mutta sitten paikan omistaja kävi kuiskuttamassa hänen korvaansa. Satu päättyi siten, että jalkahoitoa maksaessaan gubbe teki treffit tytön kanssa seuraavaksi illaksi.

Jopa minä olen suureksi yllätyksekseni saanut osani ehdotuksista ja koska olen länkkäri, ehdotukset ovat tulleet paikallisilta. Khao Sokin luonnonpuistossa kokopäiväretkellä oli oikein mukava eräopas ja juttelin hänen kanssaan paljonkin. Päivän päätteeksi hän kysyi, olenko koskaan harkinnut thai-aviomiestä. Täytyy kyllä tunnstaa, että ikimaailmassa ei moinen ajatus ole pälkähtänyt päähäni. Mies jatkoi thai-miesten kehumista ja jopa osoitti suurta jalomielisyyttä ehdottamalla, että voisin asua kotonani Suomessa.

Kuala Lumpurissa istuin baarissa iltapäiväcocktaileilla ja sain seurakseni paikallisen malaijin, noin kolmekymppisen komeahkon mies. Hän oli tietotekniikkayrityksessä töissä ja oli kovin kiinnostunut länsimaista. Hän kovasti mainosti haluavansa naimisiin ulkomaille ja heti perään kehui minua niin kauniiksi ja nuorekkaaksi (jos sanotaan `nuorekas´ se tarkoittaa aina vanhaa) ja fiksuksi ja ihanaksi ja… Sisäinen puumani ei värähtänytkään. Kun hän laski kätensä reidelleni, kiitin seurasta ja toivotin onnea koitokseen ja oikein hyvää loppuelämää.

Amerikan sota

Tunnustan, etten ole eläissäni paljoakaan vaivannut päätäni Vietnamin sodalla. Täällä on kuitenkin pakko, sillä Ho Chi Minh Cityn vaikuttavimmat nähtävyydet liittyvät sotaan.

Tietenkin oli väärin amerikkalaisilta tulla aivan toiselle puolelle maapalloa sekaantumaan eteläisen ja pohjoisen Vietnamin väliseen sisällissotaan. Traagisen sodan taustalla oli juuri päättynyt ranskalaisten siirtomaavalta sekä amerikkalaisten ajatus, että kommunismi valtaa koko Aasian kaatuvien dominoiden lailla, ellei asiaan puututa järein asein.

Kymmenen rankan sotavuoden ja tuplasti toiseen maailmansotaan kulutetun rahamäärän jälkeen Amerikka vihdoin vetäytyi. Mutta elivätkö vietnamilaiset sitten onnellisina elämänsä loppuun asti? No eivät. Pohjoinen kosti etelän toisinajattelijoille verisesti. Meri täyttyi venepakolaisista. Ja naapurivaltiossa Kambodzassa alkoi punakmeerien hirmuhallinto, jonka siemenet oli kylvetty Vietnamin sodassa.

War Remnants Museum näytti amerikkalaisten julmuuden sodassa kaikessa kauheudessaan. Yhtään sanaa tai kuvaa ei uhrattu sille, miten sodan jälkeen omat kansalaisten tappoivat omia veljiään.

Sota on järkyttävä katastrofi kaikille sen jalkoihin joutuville. Se jos mikä tuli museossa selville.

Kauheinta olivat aidot kuvat pommituksista, teloituksista, joukkomurhista. Ja Agent Orange!!! Amerikkalaiset kylvivät sitä viidakkoon samalla tahdilla, kuin suomalaiset suolaa ruokaansa. Tiedemiesten mukaan se on ”the most harmful and toxic cheamical ever discovered by mankind to date.” Kuvat epämuodostumisista kärsivistä ihmisistä olivat kammottavaa katseltavaa. Kuvien joukossa oli myös ”Napalm girl”.

Museoon oli kerätty materiaali Vietnamin sotaa vastustavista mielenilmauksista ympäri maailmaa, myös Suomesta.

Molempien osapuolten aseistusta ja varusteita oli runsaasti näytillä. Jotenkin amerikkalaissotilaiden raskaat saappaat tuntuivat naurettavan epäonnistuneelta valinnalta, kun vietkongeilla oli vastaavasti pelkät autonkumista tehdyt viidakkolipsut, jotka vielä saattoi laittaa jalkaan kuinka päin vain ja halutessaan jättää väärään suuntaan meneviä jälkiä.

Kommunistiset rauhanjulisteet ovat yhtä aikaa naiveja ja vavisuttavia. Mutta museon kuvaamien kauheuksien jälkeen ei voi kuin toivoa rauhaa koko maailmaan, jotta ihmiset välttyisivät moisilta kärsimyksiltä. Mikä pahinta: sodankäynti ja aseet ovat kehittyneet 50 vuodessa, joten nykyiset sodat ovat vieläkin hirvittävämpiä. Apua.