Katugourmeeta

Jos olisin yhtään pidempään Myanmarissa, lihoisin aivan ylettömästi. Ihan vain siksi, että rakastan kaikkea taikinan sisään piilotettua ja upporasvassa paistettua. Voisin syödä päivästä toiseen sellaisia herkkuja, ensin suolaisia,joiden sisällä voi olla lihaa, vihanneksia, papuja, linssejä... ja  sitten makeaa, vaikka banaanisisuksella, sitten taas suolaista. Usein ostohetkellä ei voi edes tietää, kumpaa saa.

Rasvapata porisee kadun laidalla

Minusta tulisi ehkä myös juoppo. Ihan vain siksi, että lempicocktailini mojito maksaa täällä paikalliseen rommiin tehtynä 1000 kyatia eli noin 0,75 e. Onneksi paikkoja, joissa myydään mojitoja, on vähän ja vaikeasti löydettävissä.

Yangonissa ja Baganissa kadut ovat täynnä ruokaa. Kanaa, possua, linssejä, papuja, vihanneksia, chilisooseja, kalaa, mereneläviä…

Näissä lihatikkupaikoissa kokki ojentaa syöjälle kupillisen lihalientä ja maustekastiketta. Sitten vain valitaan mieleinen lihatikku, dipataan sitä keskellä porisevassa lihaliemessä ja kastetaan maustesoosiin. Liha on siis aiemmin paistettua ja kylmää. Omasta kupistaan lihalientä voi myös ryystää. Kun tarpeeksi monta tikullista on syöty, tikut ojennetaan rahastajalle, joka laskee ne ja ilmoittaa hinnan.

Baganissa hevoskuskini Mimi vei minut lounaalle tyypilliseen paikalliseen ravintolaan. Söin inkiväärikeittoa, possua tamarinlehtien kanssa (tamarinlehdet olivat mielenkiintoinen tuttavuus!)  ja hailakkaa keittoa, jota tulee Myanmarissa aina yllättäen ja pyytämättä. Tällä kertaa keitossa lillui kiinankaalia ja inkivääriä ja se oli normia tulisempaa. Jälkkäriksi sain vielä punaista, kakkumaista banaanileivosta ja tamarinlehdistä tehtyjä nameja.

Mandalayssa meinasin kuolla nälkään! Kävelin yli kilometrin hotelliltani, eikä yhtään ainutta ravintolaa tai street food –myyjää missään! Olin epätoivoinen, kadun varrella oli vain elektroniikka- ja autotarvikemyymälöitä, joten autooni olisin saanut öljyä, mutta ihmiskitusiini en mitään.

Aivan väsyneen nääntyneenä vihdoin näin melkein keskellä katua liikennevirrassa sijaitsevan ruokapisteen. Edes katsomatta tarjontaa istuin alas. Eteeni tuotiin kanaa ja kahta siihen kuuluvaa dippikastiketta ja pakollista kurkkukeittoa, joka oli tapansa mukaisesti hailakan näköistä, mutta salatulista. Mitä muu ruoka oli, siitä minulla ei ole aavistustakaan. Vatsani sain täyteen, mutta ehkä huomenna menen jonnekin muualle. Jos löydän. En nimittäin yhtään tykännyt kulkukoirista jaloissani kun aterioin.

Vielä sivuhuomiona, että paikalliset syövät ruokansa kanssa järjettömät määrät riisiä. Keko on jo alunperin valtava ja itse syön siitä max kolmanneksen. Mutta paikalliset, he pyytävät sitä vielä lisää! Eikä välttämättä kerran vaan peräti kaksi...

Vietnam. Nam nam.

Vietnamin kansallisruoan asemassa on riisinuudelikeitto pho, jota myydään joka kadunkulmassa. Keittoa saa erilaisilla lihalisukkeilla tai jopa ilman. Minä maistoin sitä Ho Chi Minh Cityssä ja maukastahan tuo, ei valittamista.

Ho Chi Minh Cityssä törmäsin mielenkiintoiseen katuruokaan. Nainen istuu kadulla ja lappaa riisipaperin päälle lihaa, kasviksia, viiriäisenmunia (koosta päätellen) ja mausteita ja paistaa tuotoksen pienellä kolmijalkaisella hiiligrillillä. Kerrassaan maukas pieni välipala!

Tuoreita vietnamrullia oli tietenkin saatava itse pääkallopaikalta. Tutustuin niihin Yrjönkadulla Lillanin vieressä olevassa sisustuskauppa/kahvilassa ja ihastuin heti. Nehän olivat melkein parempia kuin sushi ja se on meikäläiseltä jo paljon sanottu.

Niitäkin söin HCMC:ssä ja täytyy sanoa, että joko olen saanut sekä Helsingissä että Bangkokissa runsain mitoin niin hyviä tuorerullia, että täällä kokemus jäi vajavaiseksi. Kastikkeetkin olivat pelkkää chiliä. Plus ruma leiska, kuten kuvasta näkyy.

Hanoissa törmäsin myös upporasvassa paistettaviin suolaisilta munkeilta maistuviin leivonnaisiin, jotka olivat oikein herkullista sytövävää chilikastikkeeseen dipattuna kotimatkalla Cong Caphesta hotellille.

Iltamarkkinoilla oli paikallinen korealainen grilli. Vartaissa oli runsaasti valinnanvaraa ja nekin  paistettiin  pikkuruisella hiiligrillillä ja tarjoiltiin erivahvuisten kastikkeiden kera.

Aina ei syödessäkään käy kuin Strömsössä. Yhtenä iltana osuin nälissäni paikkaan, jossa ei ollut minkaanlaista menuta eivätkä tarjoilijat osanneet englantia. Osoitin vieruspöydässä syötävää ruokaa ja sitä sain. Se kana oli kyllä elänyt pitkän ja ikävän elämän, niin sitkeää se oli, huh.

Toisella kertaa oli ongelmana sama kielimuuri. Nyt sain lautaselleni aivan kamalia mereneläviä ällössä valkoisessa vetelässä taikinassa. Söin vähäsen, mutta edes runsas määrä yrttejä ei parantanut annosta. Maksoin laskuni vajaat 2 euroa ja menin syömään seuraavaan paikkaan.

PS. Vietnamissa näkyi huomattavasti vähemmän koiria kuin muissa käymissäni Aasian kohteissa. Ehkä kaikki koirat on pistetty pataan?