pyy

pyy

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Tiikeri on oikeasti peto

Chiang Main lähellä Mae Rimissä sijaitsee Tiger Kingdom, jossa turistit saavat mennä tiikerien aitaukseen ja koskettaa noita (oikeassa elämässään) uljaita eläimiä.

Ihan aluksi sanon, että tiedän tehneeni väärin ja hairahtuneeni epäeettisen matkailun synkälle syrjäkujalle mennessäni Tiger Kingdomiin. Kyseessä on eläinten hyväksikäyttöbisnes, jota ei missään nimessä saisi tukea. Mitä enemmän ihmiset vierailevat tuollaisessa kyseenalaisessa turistikohteessa, sitä enemmän uusien vastaavien paikkojen perustaminen houkuttaa.

Mutta siitä huolimatta halusin kokea tiikerin, tuon ison kauniin kissan, läheisyyden ja turkin kosketuksen. Kerran elämässäni. Anteeksi pienuuteni.

Tiger Kingdomin lippujen hinnat vaihtelevat sen mukaan, minkä kokoista tiikeriä haluaa hyväillä: smallest, small, medium ja big. Vaikka naisena tietenkin olen sitä mieltä, että iso on aina parempi, niin nyt tyydyin toiseksi pienempiin eli 7-9 kuukautisiin tiikereihin. Vauvatiikerit ovat tietenkin kaikkein kalleimpia ja niihin oli pisimmät jonot. Myös tämä vinouttaa paikkojen toimintaa ja aiheuttaa pentutehtailua.

Ohjeita siitä, miten aitauksessa on käyttäydyttävä, oli useita. Tiikeriä pitää lähestyä takaapäin, ei saa tehdä äkkinäisiä eleitä, ei saa koskettaa päätä tai etukäpäliä, pitää rapsuttaa varmalla otteella. Kysyin, haistaako tiikeri pelkoni, enkä saanut edes vastausta.
Pelkäsin aivan hirveästi. Ajattelin, että viimeiset hetkeni ovat nyt tulleet ja lähetin mielessäni hyvästit kaikille raikkailleni ja ainut iloni oli mahdollinen kohta tapahtuva jälleennäkeminen omien kissojeni Oton ja Villen kanssa. 

Menin aitaukseen kolmen eläintenhoitajan ja yhden valokuvaavan kanssa. Tiikereitä oli neljä. Askelmerkit olivat kuin näytelmästä ja sekä henkilökunta että tiikerit hoitivat roolinsa mallikkaasti, tosin aika kyllästyneinä.

Minut kuljetettiin ensimmäisen tiikerin luo, joka oli komennettu röhnöttämään matalalla pöydällä. Istahdin sen viereen ja vain kehotettuna uskalsin ojentaa käteni ja koskettaa sen kylkeä. Karva oli karheanpehmeää ja tiheää. Tunsin ison kissan lihakset käteni alla. Pelotti niin pirusti. Joka kerta kun unelias tiikeri vähänkin liikahti, vetäisin käteni kiireesti pois. Tiikeri ei paljon minua vilkuillut, ehkä käteni vain kutitti sitä ja ohjaajat käskivätkin koskettaa kovemmalla otteella. 

Hetken päästä siirryin toisen tiikerin luo, sitten kolmannen ja neljännen. Valokuvaaja räpsytteli kuviaan, käski ottaa tiikerin hännästä kiinni ja tehdä yläfemma takajalan kanssa ynnä muuta mukamas hassua. En tuntenut oloani rennoksi sekuntiakaan, olenhan matelija-aivoinen homo sapiens, vastikään savannien leipäpuusta pudonnut.

Tiikerit makasivat paikoillaan uneliaana – tietenkin, sillä nehän on huumattu. Ne eivät olleet yhtään kiinnostuneita minusta, mikä on tietenkin luonnotonta. Ei siksi, että enää tässä iässä kuvittelisin olevani se kaikkein murein makupala, mutta tiikeri on oikeasti lihansyöjä ja PETO. Sen luontoon kuuluu metsästää ja RRRRepiä raateluhampaillaan lihaa irti niin että veri roiskuu.

Tiikeriaitauksessa vietettävä aika oli rajoitettu kymmeneen minuuttiin ja minun jälkeeni oli jo kolme seuruetta odottamassa juuri näiden tiikerin luo. Bisnes siis kannattaa.

Sain CD:llisen verran kuvia itsestäni ja tiikereistä, mukana jokunen oikein hyväkin (tän jutun kuvat on mun kännykuvia, joten taso ei ole sama).

Nyt jälkeenpäin oloni on ristiriitainen. Osittain olen onnellinen, että sain päästä niin lähelle jotakin niin kaunista ja harvinaista kuin elävä tiikeri. Oloni on kuitenkin hyvin pettynyt, sillä eihän tuollainen huumattu tiikeri ole laisinkaan aito luonnonelävä, vaan ihmisen ahneudesta alistama pakkotyöläinen, joka on vain kaukainen varjo alkuperäisestä olemuksestaan. Tosin aidon luonnollisen tiikerin häkkiin ei todellakaan olisi menemistä! Päällimmäisin tunteeni on häpeä siitä, että olen antanut roponi tällaiseen vastenmieliseen (oikeasti) rikolliseen toimintaan.

Tiger Kingdomin tiikerit ovat Indonesian tiikereitä ja paikka väittää, että niitä voi helliä ja hyväillä siksi, että ne ovat syntymästään asti tottuneet ihmisiin. Uskoo ken tahtoo.

Lopuksi vielä pyydän anteeksi kaikilta tiikereiltä, joille niin mielelläni soisin kunnollisen tiikerinarvoisen elämän, runsaasti hyvää saalistettavaa eikä  yhtään ihmistä lähimaillakaan.

perjantai 20. marraskuuta 2015

Lämmin, haiseva ja pimeä flashback

Runsaassa puolessa vuodessa ehdin jo melkein unohtaa Aasian ihmeellisyydet. Mutta ihan heti ja lopullisesti parissa päivässä kaikki on taas jysähtänyt täysillä päin aistejani.

  • Lämpö, joka tuntuu illalla hellän hyväilevältä ja päivällä pahimmillaan pistävän polttavalta.
  • Iholla hiljalleen noruvat hikipisarat ja jatkuva halu etsiytyä varjoon.
  • Night Marketin ruokakojuista lehahtava melkeinpä ällöttävä ruoan haju.
  • Se, että jos tyytyy Pad Thaihin tai vastaavaan, massunsa saa kylläiseksi eurosella. Olut maksaa toki enemmän.
  • Autot ajavat tyhmästi vasenta puolta tietä, joten vähän väliä niitä säikähtää.
  • (Yllätys: Chiang Main taksissa oli takapenkillä turvavyö! Mitä, onko asiakkaallakin muka jotain merkitystä...?)
  • Kadulla rötköttää pannattomia, hihnattomia kulkukoiria niin, että pahimmillaan joutuu loikkimaan niiden yli. Ihmeellisintä on, ettei niitä tarvitse pelätä laisinkaan.
  • Illalla kun kävelee katua, jonka katuvalot eivät ole kummoiset, tuntee olonsa silti turvalliseksi.
  • Ruokaa syödäänkin haarukalla ja lusikalla, auts!
  • Tuttu ja kotoisa 7/11-logo loistaa vihreänpunaisenoranssina siellä täällä ja tarkoittaa samaa kuin "Vettä ja snacksejä!"
  • "Sawasadeeeeee" kämmenet kohotettuina kuulostaa edelleen yhtä teennäiseltä.
  • Fan tuulahtelee  säännöllisesti niskaan ranvintoloissa ja baareissa, eikä mistään löydy paikkaa, johon se ei ulottuisi.
  • Pitää muistaa tinkiä! Jos myyjä ei suostu, niin seuraavapa suostuu. Tai sitten ei ja joudun maksamaan enemmän, mikä näissä hinnoissa ei ole iso häviö. Kyse onkin enemmän periaatteesta
  • Temppeleissä sieraimiin tunkee imelä suitsuke ja Buddhia on loputtomasti. 
  • Kadulta saa ostaa ananasta, mikä on maailman paras välipala!
Kyllä täällä taas kelpaa reissata.

PBP1: Munkkien kaavut

Wat Chedi Luangin innostavan munkkichatin virkistämänä päätin lisätä reissublogiini uuden sarjan nimeltään PBP eli Päivän Buddha-pläjäys. Se on buddhalaisuudesta kertova pikkuinen fakta, joita täällä Kaakkois-Aasiassa tipahtelee tietoisuuteen samaan tahtiin kuin plussapisteitä lähikaupassa.

PBP1: Munkkien kaavut
Buddhalaisten munkkien kaavut ovat sahramin keltaisia tai tumman ruskeita. Ennen vanhaan kaavut värjättiin mm. kurkumalla ja jackfruit-hedelmällä (sanakirja väittää käännökseksi intianleipäpuu ja jakkihedelmä?). 

Periaatteessa sahramikaapuiset kuuluvat mahajana-koulukuntaan ja ruskeakaapuiset ovat dhammayutseja (tarkistan nimitykset vielä). Mutta ei tämä nyt ihan näinkään mene, sillä kuitenkin perimmiltään munkki saa itse valita kaapunsa värin. (Minä valitsisin sahramin, se aivan hehkuu energiaa!) 
Tämä munkki on Angkor Watista Kambodzasta ja joko hänen kaapunsa on tummempi tai sitten kuvan värit ovat pielessä. Munkki räplää älypuhelimintaan, mikä on hyvin tavallinen näky.

Munkkichatti

Chiang Main vanhan kaupungin keskellä sijaitsee Wat Chedi Luang. Mutta watin (wat=temppeli) harvinaisuutta tai hienoutta ei selitä sen jännä arkkitehtuuri 1300-luvulta,


ei sen olo pitkäaikaisena Smaragdi-Buddhan kotitemppelinä eikä munkki Chan Kusalon vahanukke lasikabinetissa,
vaan spsesiaalin paikasta tekevät ihka elävät nuoret munkkipojat.

Watissa on nimittäin munkkichatti, Monk chat.

Munkit oransseissa kaavuissaan kertovat kaiken, mitä uteliaat turistit haluavat tietää: saako munkki mennä naimisiin, kuinka kauan pitää meditoida päivässä, pitääkö olla koko loppuelämänsä munkki, onko Thaimaassa naispuolisia munkkeja (siis nunnia), saavatko he joka päivä tarpeeksi ruokaa almujenkeräysretkellään…

Kaiken muun ohessa kysyin mitä he tuumaavat maailman kuuluismmasta buddhalaisesta Dalai Lamasta. Kunnioittavat kuulemma kovasti ja säälivät hänen maanpakoaan, mutta ei sen enempää, koska Dalai Lama kuuluu eri koulukuntaan.

Ihan lopuksi kysyin sitä, mikä minua aikoinaan kovastikin askarrutti.
”What is the meaning of life?”
”Inner happiness. It is not money, not work, not family but your inner balance and happiness.”, vastasi munkki ja hänen hymynsä loisti kuin Naantalin aurinko.

Edessä Aasia, itä


Budjettimatkailussa on omat huonot puolensa. Kun vaa’assa on enemmän aikaa kulutettavana kuin mitä haluaisi rahoistansa luopua, joutuu tekemään kompromisseja. Kuten tilaamaan lennon, joka kestää 22 tuntia (+ matkat kentälle ja kohteessa hotelliin) ja lennossa on kaksi välilaskua.

Reitti oli suorastaan typerä. Ensin Finskillä Lontooseen, sieltä Hong Kongiin (Cathay Pasific Airways) ja sieltä Chiang Maihin (Dragonair). Matka väsytti jo etukäteen, matkalla sitäkin enemmän ja perillä aivan vietävästi.

Finski ei tietenkään tarjonnut mitään kahvia/teetä/mustikkamehua (???) kummempaa, joten onneksi olin ottanut omat eväät. En toki täyteen ahdetussa koneessa kehdannut syödä kuin energiapatukan, mutta Heatrowin kentällä kaivoin juustovoileipäni esille ja tunsin itseni ihan historian keihäsmatkalaiseksi.

Kentällä kummastelin lentomatkailua. Miten silloin nuorena kentältä ja koneesta ostettiin kaikkea edullista tax free –roinaa ja alkoholia ja nythän niiden hinnat ovat ihan samat kuin maissa? Tarkistin sekä Helsingissä ja Lontoossa joitan tietämiäni viinien ja kuohuviinien yms. hintoja, eikä niissä ollut eroa. L`Orealin ripsaria ostin Hullulta Päiviltä 2 euroa halvemmalla kuin olisin saanut kentältä. En ymmärrä.

Lontoo-Hong Kong -kone oli viimeistä paikkaa myöten täynnä. Vieressäni istui englantilainen vanhempi mies, joka oli sitä mieltä, että rajat pitää sulkea kaikilta maahanmuuttajilta. Silti hän ylvästeli maansa imperiumi-menneisyydellä ja kehui, kuinka aurinko ei koskaan laskenut Britanniassa. Jaksoin jutella hänen kanssaan ruoan ja kolmen punaviinilasillisen verran, jonka jälkeen lopetin viinin juomisen enkä sanonut miehellekään enää monta sanaa.

Kone oli myöhässä, joten sain juosta jatkolennolle. Hong Kong-Chiang Main koneessa oli lisäkseni 5 muuta länkkäriä ja tilaa oli runsaasti. Ja tietenkin he tarjosivat ruokaa, kuten hyviin tapoihin kuuluukin!
Hong Kong on näköjään vuorien keskellä ja meren saartamana

Dragonairin konetta eikä mitään Hong Kongin kentällä saanut kuvata, kylttejä oli runsaasti ja henkilökuntakin kielsi ahkerasti.
Perillä Chiang Maissa olin onnellinen selvittyäni taas lentämisestä hengissä ja samalla olin kuoleman väsynyt. Astuin ulos terminaalista ja käsittämätön lämpö löyhähti vastaani, vaikka oli jo ilta. Niin lämmin, ettei sellaista ollut Suomessa koko viime kesänä.