Rähjäinen pieni onnela

Ainoa asia mitä tiesin Siem Reapista tänne tullessani oli, että täällä sijaitsee yksi maailman hienoimmista nähtävyyksistä Angkor Wat -temppelialue (ja kuulemma oikein kiva Pub Street). Muuten käsitykseni Kambodzasta oli väkivaltaisen karman värittämä: Pol Pot, punakhmeerit ja Kuoleman kentät. Siksi maa olikin niin yllätyksiä täynnä.

Jo heti matkalla tuk-tukilla lentokentältä hotelliini huomasin jotain aivan ihmeellistä: olin tullut lähes kehitysmaahan.

Suurin osa kulkuneuvoista oli tuk-tukeja ja moottoripyöriä. Vaikka tie oli päällystetty, oli se silti epätasainen. Sain pitää tuk-tukista kaksin käsin kiinni ja pelkäsin, että kuski vielä mutkitellessaan onnistuu pudottamaan rinkkani kyydistä.

Tämähän ei toki ollut mitään verrattuna hiekkatiehen, jota pitkin matkasimme (onneksi minivanilla) Kampong Phlukiin, kelluvaan kylään. Siinä kyydissä ei olisi voinut naukkaista vettä pullosta saamatta koko satsia päälleen, matkanteko oli sen verran heiluvaa, tärisevää ja pomppivaa auton  koko ajan väistellessä tiellä olevia koloja ja romahtaneita joenpengermiä.

Pääkadulta

Tiet Siem Reapin keskustassakin olivat tietenkin asfaltoituja, mutta silti punertavaa hiekkaa oli niin runsaasti, että ensimmäinen asia hotellihuoneeseen tullessa oli aina jynssätä jalat puhtaaksi.

Ympäristöstä ei kovasti välitetty. Esim. matkalla Kelluvaan kylään näki valtavat roskakasat, tyhjät muovipussit ja vesipullot, jotka oli vain heitetty tienvarteen.

Tienvarsiojassa laidunsi kylkiluitaan näytteleviä lehmiä kaluten rutikuivaa ruohoa. Aina välillä jostain tupsahti esiin langanlaiha kukko tai kanoja, jotka yhtäaikaa kärsivät bad hair daysta ja sulkasadosta.

Talot olivat matalia, muutaman kerroksen korkuisia. Kaupungilla näin mainoksen rooftop baarista, peräti kolmannessa kerroksessa! Kaikki vähänkin hienommat rakennukset olivatkin hotelleja.

Kamputseassa käytetään oman valuutan rinnalla Yhdysvaltojen dollareita. Mielestäni se jos mikä kertoo maan alhaisesta kehitystasosta. Ja lisää omituisuuksia: Turistien rahavirrat esimerkiksi Angkor Watin temppelialueesta eivät suinkaan hyödytä Siem Reapia eikä niillä kunnosteta temppeleitä, sillä jonkun sodanjälkeisen hätäpäissä tehdyn sopimuksen mukaan Vietnam investoi Kambodzaan ja vastineeksi hallinnoi koko temppelialuetta.

Yllätykset jatkuvat: kaikki turistien kanssa tekemiseen joutuvat osaavat englantia, niin hotelllihenkilökunta, tut-tuk-kuskit, myyjät, jalkahierojat, ravintotyöntekijät... Jo ihan pienetkin tenavat myyvät sujuvasti englanniksi vanhempiensa apuna.

Ihka aitoja krokotiilinnahkatuotteita oli runsaasti tarjolla

 Pub Streetillä on jatkuvasti bileet käynnissä ja liiankin houkuttelevia 2 dollarin cocktaileja

Ja se ystävällisyys! Nimitys ”Hymyjen maa” kuuluisi ehdottomasti Kambodzalle eikä Thaimaalle. Hotellihenkilökunta muisti aina nimeni ja joka kerta aulaan saapuessani vähintään neljä tyyppiä hoilasi jo kaukaa ”Minaaaa, how are you”.  Kadulla kävellessä kuuli koko ajan huutoja ”Madame, tuk-tuk?” ja kun heille sanoi ei, he vain hymyilivät ja vastasivat ”Maybe later?”. ”Maybe”.

Vähän nyt harmittelen, että vierailuni Siem Reapissa jäi lyhyeksi. Mutta ehkä käy kuten Banyan Leaf Hotellini virkalijan lähtiäistoivotuksessa ”You should come back again”.

Maybe.

Kylä paalujen päällä

Satukirja herää eloon parinkymmenen kilometrin päässä Siem Reapista Kampong Phluk -kylässä, jota kutsutaan nimellä The Floating Village, kelluva kylä.

Hiekkatie kylään on pölisevä ja täynnä pomppuja. Kylänraittia halkoo matala ruskeavetinen joenpahanen. Puusta, pellistä tai niinestä rakennetut talot huojuvat 6-8 metrin korkuisten paalujen päällä. Mutta kun sadekausi alkaa, Tonle Sap -järven vesi valuu jokeen ja täyttää sen niin,  että taloihin voidaankin nousta venetsiamaisesti suoraan veneestä.

Asukkaat elättävät itsensä kalastamalla ja riisinviljelyllä. Alueella on koulu, mutta opettajista on pulaa huonon palkan takia, sillä eihän kukaan elä 25 dollarilla kuussa. Ja lapsetkin voivat olla koulun sijaan ansaitsemassa rahaa, kuten myymässä turisteille syötävääjuotavaakirjoja. Tai lapsi voi olla isonveljen apukuskina turistiveneessä.

Elämänmeno kylässä näytti leppoisalta. Asukkaat eivät välittäneet töllistelevistä turisteista, vaan jatkoivat puuhiaan häiriintymättä.

Paikallinen koulu, jossa lapsille opetetaan englantia.

Sairastapauksissa on lähdettävä Siem Reapiin ja jos joku sattuu kuolemaan sadeaikana, hänet kiedotaan muoviin ja ripustetaan puun latvaan odottamaan veden laskeutumista ja hautajaisia.

Asunnot näyttävät kotoisilta lukuisien ruukkuistutuksien ansiosta.

Breakfast, lunch and dinner

Katkarapuja kuivataan kylänraitilla pressujen päällä keskellä kaikkea pölyä. Pakko myöntää, että näky ei yhtään lisännyt halukkuutta tilata ravintolassa katkarapuruokia...

Ja aurinko nousee

Tuk-tuktelemme läpi pimeän ja viileän Siem Reapin. Tie on aivan täynnä pikkubusseja, moottoripyöriä ja tutk-tukeja. Olemme pieni osa sitä valtavaa pyhiinvaeltajien joukkoa, joka suuntaa joka ikinen aamu kohti Angkor Watin temppeliä.

Kello 05.20 olemme porteilla lipuntarkastuksessa. Säkkipimeää edelleen. Onneksi Joannalla on kännykässä taskulamppu ja vieressämme kulkevilla turisteilla ihan oikea Maglite. Tie on epätasainen täynnä koloja ja yllättäviä kivenmurikoita ja porttejakin askelmineen parinsadan metrin matkalle mahtuu. Pimeässä kulkiessa joutuu tunnustelemaan ihan jokaista askelta ja pitämään kielen keskellä suuta. Ehkä siksi meitä kulkijoita yhdistää vaitonaisuus, vain pientä puheensorinaa kantautuu sieltä täältä.

Näky on varmaan outo: sillan yli lappaa taskulamppujen kajossa satoja ihmisiä aamuvarhaisella.

Asetumme lammen äärelle odottamaan. Myyjät ryntäävät paikalle naukumaan tarjouksiaan. "I am Mary, number seven. You remember double ou seven. Come to my place, come."  "My name is Harry Potter, number five".
 
Seisomme pimeässä ja odotamme. Väkeä kertyy koko ajan lisää, lisää, lisää. Näin suuri väkijoukko on yllättävän hiljaa, johtuneeko aamuväsymyksestä, hetken harvinaisuudesta vai siitä, että pimeässä kuuluukin kuiskia.

Vaikka ihmiset jo toiveikkaana kuinka ojentelevat kameroitaan ja räpsivät, niin pimeässa kuviin ei tartu kuin pimeyttä.

Mutta minuutti minuutilta alkavat temppelin ääriviivat piirtyä horisonttiin ja heijastua edessä olevaan veteen. Hetket ovat oikeasti taianomaisia, jos niille haluaa sellaisen merkityksen antaa. Minä haluan.

Kaikki me olemme tulleet tänne samasta syystä kokemaan once in the lifetime -hetken: auringonnousun Angkor Wat -temppelillä. Olemme kuin oudon mysteerin tai luonnonuskonnon kannattajia kokoontuneena palvontamenoihin. Katsomme kaikki kohti taivaanrantaa, katsomme ja odotamme.

Ja aurinko nousee. Temppelin kuva heijastuu edessä olevan lammen pintaan tuplaten temppelin valtavan koon ja maaagisuuden. Kamerat räpsyvät, kädet nousevat ilmaan kuin rockkonsertissa vielä parempien kuvien toivossa. Jos joku hetki pitää ikuistaa kameraan, niin se on juuri tämä.

Minä laitan kännykkäkamerani pois ja keskityn aurinkoon. Temppeli muuttuu koko ajan selkeämmäksi kun enenevä valo hyväilee sen vanhoja kylmiä kiviä. Jokohan hindulaiset temppelin kukoistuskaudella 1100-luvulla kerääntyivät tänne palvomaan auringonnousua vai onko se myöhäisempää buddhalaisten keksintöä? Vai sittenkin meidän nykyturistien?

Sillä mitä me kaikki täällä tänä aamuna oikein palvomme? Aurinkoa?  Unescon suojelemaa Kamputsean pyhää paikkaa ja suurinta turistiypyydystä? Buddhaa? Vaiko sittenkin itseämme, kun olemme etuoikeutetusti päässeet paikalle todistamaan, kuinka yksi maailman hienoimmista paikoista nousee yön usvasta karistaen pimeyden olkapäiltään ja kohdaten uuden päivän omaa upeuttaan uhkuen?

Vaikka kokemus on hieno ja näky kerrassaan vaikuttava, olen silti vähän pettynyt. Missä taivaanrannan upeat värit? Missä oranssi ja keltainen räiske?

Puoli seitsemältä aurinko on kokonaan noussut, temppelit avattu ja väkijoukko hajaantuu. Palvontariitti on suoritettu onnistuneesti.

Angkor Wat, ihmeitä täynnä

Angkor Watin temppelialue mykistää jo pelkällä koollaan. Parinkymmenen kilometrin alueella on parinkymmenen temppelin rauniot, jonka vuoksi alueelle myydäänkin päivän, kolmen päivän tai seitsemän päivän lippuja. Alueen koon vuoksi pitää myös olla oma tuk-tuk-kuski, joka hoitaa siirtymiset temppeliltä toiselle.

Temppelit ovat erilaisia ja jokaisessa on omat viehättävyytensä. Bayonissa kiveen on hakattu satoja kertoja hallitsijan lempeät, lähes buddhamaiset kasvot. Ta Prohmissa jättiläispuut ovat vallanneet elintilaa temppeliltä. Leper King Terracessa kiivetään jyrkkiä portaita ja palkaksi saa huikeat näköalat. Neak Pean hurmaa sijainnillaan rämeen keskellä, joku toinen temppeli kätkeytyy lähes viidakkoon, kolmatta ympäröi vesialtaaat. Jossakin on pitkiä seinällisiä kaiverruksia sodista ja temppelitanssijattarista, toisessa enimmäkseen kivikasoja ja romahtaneita portteja. Joku temppeli tuntuu jatkuvan kilometritolkulla kaikkiin neljään ilmansuuntaan.

Angkor Wat saa tuntemaan itsensä ihan pieneksi ja väliaikaiseksi. Historia kuiskii kivimuureissa; ne ovat jo nähneet kaiken, kärsineet kaiken ja hyväksyneet kaiken. Päällimmäisinä tunteina ovat ihmetys ja suunnaton kunnioitus menneiden aikojen ihmisiä, heidän visiotaan ja rakennustaitoaan kohtaan. Kun pelkät rauniotkin saavat ihon kananlihalle, millaista loistokkuutta ja harmoniaa alueella on huokunut sen  kukoistusaikoina? Millaista energiaa ja värähtelyä se on lähettänyt ympäristöönsä ja kaikkiin sen asukkaisiin tai peräti kosmokseen asti?

Helle, luonnosta kantautuvat eksoottisten lintujen äänet ja paikan majasteetillisuus tekevät olon epätodelliseksi. Mutta nykyhetkeen on helppo palata: kaivanpa taas kameran esiin ja näpsäisen kuvan.