Angkor Watin temppelialue mykistää jo pelkällä koollaan. Parinkymmenen kilometrin alueella on parinkymmenen temppelin rauniot, jonka vuoksi alueelle myydäänkin päivän, kolmen päivän tai seitsemän päivän lippuja. Alueen koon vuoksi pitää myös olla oma tuk-tuk-kuski, joka hoitaa siirtymiset temppeliltä toiselle.
Temppelit ovat erilaisia ja jokaisessa on omat viehättävyytensä. Bayonissa kiveen on hakattu satoja kertoja hallitsijan lempeät, lähes buddhamaiset kasvot. Ta Prohmissa jättiläispuut ovat vallanneet elintilaa temppeliltä. Leper King Terracessa kiivetään jyrkkiä portaita ja palkaksi saa huikeat näköalat. Neak Pean hurmaa sijainnillaan rämeen keskellä, joku toinen temppeli kätkeytyy lähes viidakkoon, kolmatta ympäröi vesialtaaat. Jossakin on pitkiä seinällisiä kaiverruksia sodista ja temppelitanssijattarista, toisessa enimmäkseen kivikasoja ja romahtaneita portteja. Joku temppeli tuntuu jatkuvan kilometritolkulla kaikkiin neljään ilmansuuntaan.
Angkor Wat saa tuntemaan itsensä ihan pieneksi ja väliaikaiseksi. Historia kuiskii kivimuureissa; ne ovat jo nähneet kaiken, kärsineet kaiken ja hyväksyneet kaiken. Päällimmäisinä tunteina ovat ihmetys ja suunnaton kunnioitus menneiden aikojen ihmisiä, heidän visiotaan ja rakennustaitoaan kohtaan. Kun pelkät rauniotkin saavat ihon kananlihalle, millaista loistokkuutta ja harmoniaa alueella on huokunut sen kukoistusaikoina? Millaista energiaa ja värähtelyä se on lähettänyt ympäristöönsä ja kaikkiin sen asukkaisiin tai peräti kosmokseen asti?
Helle, luonnosta kantautuvat eksoottisten lintujen äänet ja paikan majasteetillisuus tekevät olon epätodelliseksi. Mutta nykyhetkeen on helppo palata: kaivanpa taas kameran esiin ja näpsäisen kuvan.
