Kälyisiä kämppiä

Matkalla on niin ihanaa, kun saa lentää, asua hotelleissa, ajella takseilla ja syödä ravintoloissa. Niinhän sitä voisi äkkiseltään luulla, varsinkin jos itse suosii viikon kahden lomamatkoja. Mutta reppureissaajan budjetilla matkailu näyttäytyy vaatimattomana, eikä luksushiltoneista ole tietoakaan.

Varaan kämpän aina etukäteen kahdeksi yöksi, sillä jos se on kamala, voin vaihtaa parempaan. Ikinä en ole vaihtanut, mutta minut on kyllä hotellissa siirretty toiseen huoneeseen tai jopa naapurihotelliin ja takaisin alkuperäiseen.

Agodassa olevat hotellit/hostelit/guesthouset/homestayt näyttävät kuvissa paljon paremmilta kuin paikan päällä paljastuva karu totuus. Agodassa on aina kuvat hotellin parhaasta huoneesta, vaikka olisikin varaamassa ikkunatonta kopperoa.

Iloista liioittelua on huonekuvauksissa paljon. Esimerkiksi parveke/terassi saattaa olla pikkuriikkinen ranskalainen parveke, johon just just mahtuu. Kaapelikanavat ovat toki kaapelikanavia, vaikka ne sattuisivatkin kaikki olemaan kiinalaisia. Ilmaista pullovettä saatetaan antaa ensimmäisenä päivänä, ei muulloin. Samoin siivous: se saatetaan tehdä päivittäin tai sitten ei kertaakaan viiden yön majoittumisen aikana. Hämähäkinverkkoja ja pölyisiä vaatekaappeja olen nähnyt kyllästymiseen asti. Joskus gekkoja juoksentelee katossa.

En yhtään tiedä, saanko sen tasoisen huoneen kuin mitä olen varannut. Huoneet ehkä annetaan siinä järjestyksessä kuin ne vapautuvat sen kummempia välittämättä alkuperäisestä varauksesta.

Kerran tällä reissulla minua selvästi petettiin joko tarkoituksella tai vahingossa. Myanmarin Inle Lakella olin maksanut huoneestani maltaita, lähemmäs 30 euroa. Kun näin huoneeni, olin järkyttynyt! Bambuseinien läpi kuului ihan kaikki mitä naapurissa tapahtui. Valoa oli minimaalisesti. Huone oli jääkylmä, joten yöt piti nukkua juoksutrikoissa, pitkähihaisessa paidassa ja villasukissa. Kylmyyden takia ei voinut mennä suihkuun. Ei telkkaria. Surkea netti.

Vasta toisena päiväna kun kuulin suomalaisen Päivin kehuvan huonettaan, aloin ihmetellä, miten saman hintainen huone on niin eritasoinen. Kun näin Päivin huoneen, olin järkyttynyt! Valtavan iso, valoisa, lämmin, telkkari, kaikki mukavuudet! Mutta koska olin juuri lähdössä pois, en maininnut asiasta, mutta kirjoitin Agodaan tulikivenkatkuiset katkerat haukut.

Vientianessa olin poikkeuksellisesti tilannut yhden hengen huoneen, joita on harvoin tarjolla. Kun saavuin paikalle, minulle annettiinkin valtava kolmen hengen lukaali, jonka avaruudesta nautin suunnattomasti. Luang Prabangissa sain hotellisekaannuksen vuoksi kahdeksi yöksi luksushuoneen ihan kaupungin parhaalta paikalta. 

Jotkut hotellit ovat likaisia ja tunkkaisia. Pyyhkeet ja lakanat näyttävät likaisilta tai sitten sängyssä on peitto, muttei pussilakanaa laisinkaan. Yök! Peittoja pestään harvoin, joten kuka tahansa kuvottava likainen matkailija on juuri edellisyönä nukkunut samalla paljaalla peitolla.

Siksi kuljetin Vietnamiin asti mukanani omaa lakanaa, jonka pesetytin säännöllisesti. Mutta Vietnamissa elämä parani, kun ostin silkkisen makuupussin/pussilakanan. Se on ohut, kevyt, kaunis ja tuntuu ihanalta iholla! Oikeasti se on jokaisen budjettimatkailijan must.

Jotkut hotellit ovat meluisten katujen varsilla ja jos ei autot metelöi, niin sitten ne vietävän kukot rääkyy. Tai huone sijaitsee hotellissa huonossa paikassa respan lähellä tai hissin vieressä tai…

Air conditionia vihaan yli kaiken. Ensinnäkin se metelöi. Toiseksi sen viima on ihan jäätävä ja sen veto aiheuttaa vain flunssaa. Yleensä pidän sitä illalla päällä, sammutan yöksi, herään yöllä hikisenä, laitan AC:n päälle, tulee kylmä, laitan pois, herään hikisenä...

Lämmöstä tulikin mieleeni lämmin vesi, joka ei ole laisinkaan itsestäänselvyys. Ikävä kyllä asian huomaa vasta suihkussa.

Joissakin hotelleissa säästetään niin paljon, ettei vieraille ole tarjolla toilettitarvikkeita, kuten shampoota, saippuaa tai edes hammasmukia. Reissuni ekat kaksi viikkoa olin ilman shampoota. Hoitoainetta olen laittanut hiuksiini viimeksi koto-Suomessa.

Entäs netti sitten? Free wifi on monessa paikkaa pelkkä vitsi. Netti kyllä on, mutta se on niin heikko, että se tuskin pyörittää kännykässä Facebookia. Kaikenlainen majoitusten varaaminen, tripadvisorin tai wikitravelin lukeminen puhumattakaan blogin päivityksestä ei onnistu unissakaan. 

Näin upean loisteliaan luksusmaista on asustella hotelleissa! Lähes joka ilta on omaa kotisänkyä ikävä.

Ihmiseläintarhassa

Löytyihän se turistirysä vihdoin Myanmaristakin, nimittäin Inle Lake.

Järviretkellä pitkähäntäveneisiin mahtuu justiinsa 5 turistia tuoleilleen. Paikalliset eivät toki tarvitse tuoleja, vaan heille riittää matto, joten heitä laskin yhdessä veneessä peräti 15. 

Järvi oli hieno ja vilpoisa ja suurin nähtävyys oli tietysti ikoniset Inle-järven kalastajat. He seisovat veneessä ja soutavat yhdellä jalalla.

Vedenpinnan nousun takia talot on rakennettu parikymmenmetristen paalujen päälle. Useimmat olivat bambusta. Peltikattoja ja -seiniä oli kuitenkin yhä enemmän, niitä kun ei tarvitse bamaburakennelmien tavoin uusia 3-5 vuoden välein.

Huristimme ensin markkinoille. Humua riitti, paikallista väkeä traditionaalisissa puvuissaan ja sitten meitä turisteja. Hinnat oli nostettu pöyristyttävästi pilviin turisteja varten.

Seuraava kohde oli kutomo, jossa tehtiin alusta asti käsityönä huiveja, longyieja ja muuta helposti kaupattavaa. Opin, että myös lootusta saa kehrättyä langaksi ja sitä voi kutoa kankaiksi. Lootushuivi oli ihanan pehmoinen!

Jotenkin en kuitenkaan voinut uskoa silmiäni. Hei haloo, miten ihmeessä naiset täällä käyttivät 1700-luvun lopun kehruu-Jennyltä näyttäviä kangaspuita? Jäikö Myanmarilta koko teollinen vallankumous sen ensimmäiselle asteelle? Onhan se tietenkin hienoa tehdä kaikki käsin itse, mutta oikeasti. Pitääkö tehdä, nykyaikana?

Samaa ajattelin seuraavalla pysähdyksellä, jossa kovassa työssä oli kolme seppää kuin Stockan edessä konsanaan. Taotut tuotokset olivat kyllä kivoja, milloin vain ottaisin noita tuulikelloja puutarhaani.

Myös veneet tehdään käsin. Oppaan mukaan pitkän turistiveneen tekemiseen menee neljältä mieheltä neljä viikkoa ja myyntihinnaksi tulee 2500 USD.

Sikarinkäärijätyttö oli soma. Pikkusikarin sisuksissa oli hunajaa ja mausteita ja se oli niin makean suloista, että kaikki ryhmämme viisi naista (joista ei kukaan siis ole tupakoija) osti kauniin lacquerware-rasian täynnä sikareita. Hyvin myyty, sanon minä!

Hopeasepät ahkeroivat työssään…

… samoin sateenvarjontekijät.

Sitten törmäsimme yllättäen johonkin äärimmäisen vastenmieliseen, nimittäin ”long neck woman” –ilmiöön. Ideana siis on, että viisivuotiaasta lähtien naisen kaulaan lisätään säännöllisesti kamalia metallirenkaita, jotka kauheasti painavat solisluita ja ovat muutenkin totaalisen epäinhimillisiä. 

Kyseessä on myanmarilainen karen-heimo. Osa heimosta on paennut Thaimaahan, jossa he ovat suuri turistinähtävyys. Luin jostakin, että typerä rengasperinne olisi jo hävinnyt, elleivät turistit haluaisi nähdä ja hirvistyä moisista näyistä. Kuvottavaa. 

Wikipedia (kannattaa lukea!) antaa renkaille monta selitystä: seksuaalinen viehätys, lohikäärmemäinen ulkomuoto, suoja tiikerin puremalta… Perinne on ikivanha, mutta itse en näe siinä kuin yhden selityksen ja se on naisten alistaminen ja tekeminen toimintakyvyttömämmäksi.

Näistä naisista tuli äärettömän paha mieli ja jo toistamiseen tällä matkalla koin harrastavani täysin epäeettistä inhottavaa turismia, ihmiseläintarhassa kuljeskelua. Yök. Vältin jo kerran nämä naiset Thaimaassa ja nyt jouduin heidän kanssaan vastatusten ihan odottamatta.

Seuraavaksi näimme Inle-järven kuuluisat kelluvat puutarhat. Kasvualustat on rakennettu riveihin ja korkeat bambukepit on juntattu järven pohjaan pitämään alustat paikoillaan. Puutarhuri hoitaa viljelyksiään seilaillen veneellä rivien välissä. Tunnistin vain tomaattiviljelykset, mutta kuulin, että myös kurkkua ja kukkia kasvatetaan veden päällä. Ja taas luin jostakin, että kun viljelyksistä pitää saada kunnon sato, niin lannoitteita kylvetään järkyttävät määrät, minkä seurauksena Inle-järvi tietty saastuu. Eli ahneuksissaan ihminen tuhoaa omia elinmahdollisuuksiaan.

Viimeinen kohde oli Jumping cat monastery, jonka mietiskelyyn taipuvaiset kissat eivät kyllä hypelleet yhtään. Kuuluisat kissanäytökset on kuulemma lopetettu jo viitisen vuotta sitten. 

Kokonaisuudessaan retki oli järkyttävän kaupallinen ja eläintarhamainen. Kohteet olivat kuin vanhanajan työnäytöksiä ja kaiken tarkoituksena oli siis vain myydä ylihinnalla tuotteita. Arvostan ehdottomasti käsityötä ja minusta oli mielenkiintoista nähdä ikivanhoja työmenetelmiä, mutta tällainen pelkkään myyntiin perustuva retkeily ei ole mieleeni. Myanmarilaiset olivat näytillä ja minun roolini oli kummastella ja avata (heidän katsantokannastaan varmaan valtaisa) rahakukkaroni. Mitä en siis tehnyt, joten olin huono turisti. 

Epämiellyttävää puolin ja toisin.