Siskon miehen siskon miehen serkun baari

Fuengirolassa on 7 km pitkä hiekkaranta. Koko sen matkan rantakadulla on baareja: suomalaisia, englantilaisia, irkkupubeja, hollantilaiskapakoita… Ja kuriositeettina kaiken keskellä on toimisto, joka myy baareja.

Näin vuodenvaihteessa baarit ovat tyhjiä ja osa on kokonaan suljettu talveksi, mikä on äärifiksua, sillä asiakkaita ei kerta kaikkiaan riitä. Kun itse aamukävelyllä istahdan johonkin baareista,  juon kupillisen todella hyvää cafe con lechea (max 1,30 e) ja hyödynnän ilmaista wi-fiä ja saatan olla sen lähes tunnin aikana ainut asiakas koko baarissa, niin väkisin tulee mieleen, että millähän sekin pulju pysyy pystyssä.

Suomibaareihin en tunne mitään vetoa yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Välillä käyn tapastelemassa baarissa, jonka omistaja on mun siskon miehen siskon miehen serkku. Pitäähän lähisukulaista kannattaa!
Miten en ole edes ajatellut aiemmin, että lempiruokani karjalanpaisti ja kaalilaatikko pieniin kippoihin aseteltuna kokevatkin muodonmuutoksen tapaksiksi ja täyttävät uuden tehtävänsä mainiosti.  Ja nyt sanon puolustuksekseni niille, jotka nyrpistävät nenäänsä sille, että ulkomailla syödään kotimaan ruokia: aion olla reissussa pitkään ja kohta suuntaan outoon Aasiaan, joten ihan hyvin voin harvakseltaan nauttia tutuista suomalaisherkuista bussikadun Cafe Barissa (mikä kuvaava nimi!), jossa ruoat on alusta asti itse tehtyjä; kaalilaatikkokin parempaa kuin omani, vaikka sekin on kerrassaan mainiota (salaisuus on tummassa siirapissa). 

Huh, ikinä töissä en olisi kirjoittanut moista virkettä. Ehken edes Puutarhatarinoissa.

Niin ja siellä siskon miehen siskon miehen serkun baarissa vietin myös hauskoja iltoja. Jouluna, uutena vuonna, vikana iltana ja ...

Mitäs me huuhkajat

Tämä postaus Benalmadenasta on vain kahta kuvaa varten. Tässä ekassa minusta ei ole kiinnostunut edes toinen huuhkaja, sillä vietän epäonnistuneen kampaajakäynnin jälkeistä piiiiitkää kamalaa viikonloppua brunettena.

Benalmadenasta menee ylös 400 m korkeuteen Teleferico (cabin car, mikä lie suomeksi, mutta siis sellainen pelottava vaunu, joka huojuu vaijereiden varassa yläilmoihin). Perillä on mahtavat näköalat sekä haukkanäytös, jossa haukat ja kotkat ja huuhkajat ja korppikotkat tekevät temppuja. Kuten laskeutuvat käskystä turistin päähän tai suojatulle käsivarrelle. Tai lentelevät korkeuksissa ja sitten syöksyvät kohti lihanpalaa.

Tämä haukkamies oli oikeasti ihan syötävä!

Vielä pitää pähkiä käsitteen "ilmainen" merkitystä. Teleferico edestakaisin maksoi 14 euroa ja haukkashow oli ilmainen. Tosin kaikista otettiin valokuva siivekkään pedon kanssa ja sen sai 7 eurolla muistoksi. Ne onnelliset, joiden päähän tai käsivarrelle lintu laskeutui, maksoivat kuvistaan tietty lisää. Eli täysin ilmaista lystiä siis!

Koirien vapaudesta ja vähän ihmistenkin

En koskaan ole ollut sitä mieltä, että Suomi olisi joku holhousvaltio, jossa on liikaa byrokratiaa ja mikään kiva ei olisi sallittua. Kuten nyt esimerkiksi koirien ulkoiluttaminen vapaana.

Koira on luonteeltaan tyhmä eläin, joka tarvitsee isännän joka seisoo siellä narun toisessa päässä. Siihen koirat on Suomessa opetettu ja hyvä niin. Tyypillistä käyttäytymistä on, että kun tällainen koira sitten tapaa toisen narunpäässäkulkijan, niin alkaa kauhea haukku ja ärhentely.

Täällä Epsanjan ihmemaassa kaikki onkin ihan toisin. Varmaan 80 % koirista on kävelyllä vapaana. Isännällä saattaapi olla hihna mukana tai sitten ei.

No sitten kun nämä tällaiset vapauteen tottuneet koirat tapaavat toisensa niin mitenkäs siinä käykään? Ei mitenkään! Ei kauheaa rumaa äänekästä haukkumista ja toisen reviirille tunkeutumista! Koirat vilkaisevat toisiaan laiskasti ja jatkavat matkaansa!

Onko ne huumattu vai onko niille tehty lobotomia muuallekin kuin sukupuolialueelle? Vai onko niin, että kun on suurempi vapaus tulla ja mennä, niin sitten ihan rennosti elellään ja annetaan lassenkin elää?

Ja tässähän oli kyse siis vain koirista.

Se on ammatinvalintakysymys

Onkohan täkäläisillä ammatinvalinnanohjaustunneilla vaihtoehtoina myös hiekkataideteosten tekijä, katukojussa sijaitseva arpamyyjä sekä feikkituotteiden myyjä (pitää olla väriltään tumma, muuten ei sovellu)?

Olen koko elämäni onnistuneesti vältellyt rantalomia. Niinpä nämä hiekkalinnojen tekijätkin olivat minulle uutta. Siis että rakenneteaan hiekasta esim. Simpsonit, joukko poptähtiä ja näyttelijöitä tai se vähän pitempiaikainen julkkisperhe Raamatusta ja sitten asettaudutaan koko päiväksi ja seuraavaksi ja varmaan viikoiksi siihen viereen päivänvarjon alle ja laitetaan kolehtikippo näkysälle. Hmmmm.....

Seuraava kummajaisammatti on arpamyyjä, joka joko kiertää ravintolassa tai seisoo pikkuruisessa kopissa kaupan edessä ja huutelee ohikulkijoille kuinka paljon voisi voittaa lotossa. Eikö nää ihan oikeesti veikkaakaan netissä? Kun se arpanumero pitää sitten kuulemma mennä vielä tarkistamaankin jostain listasta eikä rahat tupsahdakaan tilille. Tai no, onhan näillä vielä puhelinkoppejakin ja niissä toimivia puhelimia ja joka päivä näen jonkun siellä puhumassakin...

Mutta oikeasti täkäläisten kyllä kannatti myydäkin vimmatusti arpoja, sillä Espanjan vuoden isoin lottovoitto, jouluna arvottava El Gordo, tuli tänä vuonna tänne Malagan seudulle!

Jo ammoisina aikona on etelän lomiin kuulunut oleellisena osana aito ranta-Rolex. Täällä Fugessa niitä ja erityisesti Michael Kors -laukkuja ja merkkiaurinkolaseja ja CD:itä kaupittelevat pikimustat miehet. Mäkin sorruin (mutta ihan tarpeeseen!) hankkimaan jouluaattona aivan mahtavan Chanelin rannekellon. Hienot logot ja kaiverrukset ja kaikki! Ajatelkaa, kymmenellä eurolla aitoa Chanelia!

Espanjalaisen naisen itsenäisyysjulistus

Fuengirolasta pääsee bussilla 16 minuutissa ja 1,55 euron hinnalla 450 m korkeudessa olevaan pittoreskiin valkoiseen vuoristokylään Mijasiin. Siellä on seesteisen harrasta, kallioon louhittu pieni kirkko, kylän vanhat muurit ja huikaisevat näköalat, pienoismallimuseo, jossa on mm. riisinjyvään maalattu muotokuva ja hammastikkuun kaiverrettu maailman seitsemän ihmettä, herttainen kotimuseo, härkätaisteluareena ja aasiajelua.

Kello 12 vuoristokylän unelias tunnelma katkeaa. Keskusaukiolla ikivanha gubbe virittää musiikkilaitteen täysille ja ilman täyttää kiivastahtinen kitaran räminä ja valittava laulu.

Kolme upeaa naista kerää helmansa ja alkaa tanssia flamencoa.

Flamencoa tanssiva nainen on ylväs ja vahva. Tanssista tulee tunne, että nainen on löytänyt oman paikkansa maailmassa ja on siihen täysin tyytyväinen. Korot paukahtavat lattiaan ilmaisten, että nainen ottaa täyden vastuun itsestään ja valinnoistaan. Nainen on ylpeä kehostaan ja käyttää sitä itse haluamallaan tavalla, se näkyy tiukasta vartalonmyötäisestä puvusta, jonka halkio ulottuu yläreiteen. Tanssi uhkuu voimaa ja itsemääräämisoikeutta ja samalla hehkuu syvintä naisellisuutta. 

Kiihkeän laulannan sanoja en ymmärtänyt, sanoman kyllä: Elämä haavoittaa, mutta aina noustaan uuteen kukoistukseen.

Feliz ano novo

Kun lähdin reissuun, niin jos totta puhutaan ja sehän on pohjalaisena aina ollut tapanani, ajattelin reissaamisen olevan yhtä helvettiä. Raskasta kävelemistä, jatkuvaa ajan kanssa taistelemista, inhottavaa paikkojen etsimistä ja eksymistä, loputonta epämukavuuden sietämäistä, rasittavia ihmisiä, kestämätöntä melua, tungosta, ainaista ruokapaikkojen arviointia, vessahätä väärään aikaan, huonosti nukuttuja öitä…

(Ainakaan vielä täällä Fuengirolan lintukodossa nuo asiat eivät ole toteutuneet, mutta rahastojen mainontaa tehneenä tiedän sen kaikkeen elämään pienellä präntätyn tosiasian, ettei nykyinen tilanne ole tae tulevasta kehityksestä.)

Jotta reissustani tulisi edes siedettävä, päätin kokeilla käytännössä sellaista teoriaa, että asiat, joihin kiinnitän huomiota ja joihin uskon, kasvavat itseään suuremmiksi ja toteutuvat. Niinpä päätin uskoa kahteen asiaan:

1. Kaikki järjestyy. Joinakin päivinä hybristelen ja ajattelen, että Kaikki järjestyy parhaalla mahdollisella tavalla.

2. Ihmiset ovat ystävällisiä ja avuliaita ja tahtovat vain hyvää.

Kohta kuukausi on nyt reissattu ja arvatkaas mitä? Kaikki on järjestynyt (jotkut asiat jopa parhaalla mahdollisella tavalla) ja olen tavannut runsaasti mukavia, mielenkiintoisia ihmisiä ja saanut apua, kun olen tarvinnut.

Näillä mennään myös vuonna 2015!

PS. Jokaisen meidän elämään kuuluu tietty määrä koettelemuksia. Viime vuonna sain oman osani potkujen ja vesivahingon muodossa. Heti tämän blogijutun kirjoitettuani sain lisää kärsimystä kokemalla elävästi sen naisten usein toistaman kauhutarinan, jonka inhottava juoni kuuluu näin: Täysin tyytyväinen nainen menee kampaajalle ja palaa sieltä rumana, onnettomana ja itsetuntonsa menettäneenä. Tarkoitukseni oli vain pikkuruisen tummentaa hiusteni blondiutta, mutta kampaaja tekikin hiuksistani tummanruskeat! Tum-man-rus-ke-at!

Turisti liukuhihnalla aka Päiväretki

Turismin tuotteistuksen huipulla on ”Päiväretki”, jossa nähtävyydet, tunnelmat ja kokemukset tiivistetään kuin helppokäyttöiseen (muttei ehkä niin persoonallisen maukkaaseen) liemikuutioon. Tästä esimerkkinä erittäinkin viihdyttävä mutta tyhjänpäiväinen päiväretki Tangeriin, oikein sinne Afrikan puolelle!

Kello 7.10 nousen Julia Travelsin bussiin. Sitten körötellään pitkin rannikkoa Tarifaan ja seilataan lautalla 22 kilometriä toiseen maanosaan. Tangerissa teemme bussilla sightseeingin kaupungissa ja pysähdymme käskystä ottamaan kuvia, jossa Välimeri ja Atlantin valtameri yhtyvät.

Vasemmalla Välimeri, oikealla Atlantti. Antiikin kuuluisat Herkuleen pylväät: tähän maailma loppui.

Seuraavaksi ratsastetaan kameleilla!!! Ratsastus kestää ehkä kaksi minuuttia ja kustantaa yhden euron.

 

Sitten Kasbahiin, iänaikaiseen basaariin. Perässä roikkuvien myyjien määrä kasvaa eksponentiaalisesti ja tarjolla on koruja, laukkuja, huiveja, puusta veistettyjä kameleja, kaftaaneja, kummallisia kiviä (varmaan muovia), soittimia, fetsejä… 

 Nälkä jo kurnii vatsanpohjassa, joten pääsemme syömään ”tyypillistä marokkolaista ateriaa” varmaan ihan tyypilliseen ravintolaankin, jossa on mattoja seinillä ja miehet valkoisissa kaavuissaan soittavat arabialaista musiikkia ja hymyilevät kiltisti kameralle ja keräävät kolehdin pöydistä. 

Aivan huikeaa, seuraavaksi onkin vuorossa käärmeenlumooja! Huumattua käärmettä näytetään ehkä viisi minuuttia, kierretään se vapaaehtoisen turistin kaulan ympärille, kerätään kolehti ja jatketaan matkaa.

Vuorossa on ”aito artesaanien talo”. Saamme huikean mattoshown, kun liukaskielinen myyjä esittelee varastoaan. Kauppojakin syntyy, tietenkin, ”Special price, only for you!” Sama toistuu alemmissa kerroksissa, mattojen tilalla on nyt keramiikkaa ja nahkaa.

Eikä tässä vielä kaikki! Kapeita kujia puikkien saavumme seuraavaan kohteeseen, jossa uusi flirttisilmä esittelee luonnonkosmetiikkaa. Taas turistit avaavat kiltisti lompakkonsa, myös minä, sillä viisi euroa unettomuutta ehkäisevästä yrttipullosta on aivan mahtava diili, onhan?

Taas vähän kaupunkikiertoajelua ja takaisin satamaan, lautalle, Eurooppaan, bussiin ja vihdoin lähihotellille ja kämpälle. Huh, päivän työ turistina on kunnialla suoritettu!

PS. Tanger oli kohteena poikkeuksellinen. Muut täällä tekemäni retket ovat olleet tietopainotteisia ja kulttuurihistoriallisia, eikä niissä ole ollut moista kaupustelua ja turistien nyhtämistä. Juuri siksi oli hauska nähdä Tanger, jossa meidän turistien yksi ja ainut tehtävä oli vain antaa paikallisille mahdollisuus ansaita leipänsä. Ja se oli aivan oikein. Ja retki oli oikeasti viihdyttävä! (Pleasure guilty?)