MMO5: Lepää hetkessä

(MMO = Mitä matkalla oppii)

Pitkällä reissulla oleminen on yhdellä sanalla ilmaistuna rasittavaa. Samoin kun joka päivä on armo uus niin samoin jokaiselle päivälle riittää omat murheensa ja rasituksensa. Toisinaan rasitus viedään äärirajoille, kuten vaikka trekkingissä, jossa yllättäen onkin pelkkää jatkuvaa jyrkkää kipuamista kohti vuoren huippua. Tai yöbussissa matkustaminen! Se on tämänhetkisen inhokkigalleriani ykkönen.

Niinpä olen yrittänyt tällä matkalla opetella toimintatapaa, jolle olen antanut nimeksi ”Lepää hetkessä”. Se tarkoittaa niitä ponnistelujen välisiä hetkiä, kun kaikki on hyvin juuri nyt.

Se tarkoittaa sitä pientä hengähdystaukoa vaelluksella, kun jalkojen alla onkin tasaista helppokulkuista maastoa.  Lepään ja iloitsen. En nosta katsettani horisonttiin nähdäkseni seuraavan jyrkän nousun, vaan nautin juuri tämän hetken tasaisesta tallustelusta.

Kun ylämäkeä piisaa loputtomiin, yritän levätä edes sen sekunnin, kun jalkani laskeutuu äiti maan tukevalle kamaralle. Sen pienen hetken kaikki on hyvin.

Yöbussissa kärsin, mutta nautin jokaisesta metristä, jonka kiidämme halki yön. Katson kelloa harvoin ja aina tahallani arvioin ajan vähemmäksi, jotta sitten voin iloita viisarien siirtyneen aimo harppauksen eteenpäin. Kaikkein eniten tietenkin nautin pysähdyksistä niillä toinen toistaan kamalammilla levähdyspaikoilla, sillä ne on laskettu matka-aikaan mukaan, mutta niinä hetkinä en ole tuomittuna epämukavan bussi-istuimen vangiksi.

Lepää hetkessä -ajattelu toimii odottamisen ja kaiken muun epämukavuuden sietämisessä. Juuri tällä hetkellä kaikki on hyvin. En tiedä, mitä tulevaisuudessa odottaa, mutta ei sen ole väliäkään, sillä levähdän juuri nyt tämän hetken sylissä.

MMO4: Yksin ei voi valittaa

(MMO = Mitä matkalla oppii)

Huomasin jo matkani alussa asian, joka ilahdutti minua kovasti. Nimittäin sen, että kun on yksin reissussa, niin ei voi valittaa. Niinpä valittaminen, joka on pelkkää kielteistä energiahukkaa, jää reissulla minimiin. Hip hurraa!

Tietenkin valitan mielessäni, mutta minimaalisesti verrattuna siihen, että kädenmitan päässä olisi ihminen, jonka kanssa kommentoisin kaikkea näkemääni ja kokemaani. En sanallista valituksiani. Yhtäkkiä huomasin, että valittaminenhan on vain ja ainoastaan tyhjän tilan täyttämistä turhalla höpötyksellä. Sosiaalista liimaa. Asioita on kiva porukassa vatvoa ja suurennella.

Valituksen aiheet ovat suurimmaksi osaksi mitättömiä ja täysin turhia. Kun joutuu odottamaan. Kun vastapuoli ei ymmärrä kieltä. Kun on kylmä. Kun on kuuma. Kun hotellihuoneen pistorasiat ovat tyhmissä paikoissa ja niitä on liian vähän. Kun netti on surkea. Kun joutuu istumaan bussissa käytävän puolella. Ja niin edelleen aivan loputtomasti.

Facebookissa kiersi tällä viikolla Kodin Kuvalehden toimittajan juttu, jossa hän päätti olla viikon valittamatta. Jutussa esitettiin juuri se huomaamani asia, että valitus on pelkkä huono tapa; se on osa normaalia kommunikaatiota ja tietynlaisen yhteishengen luomista niiiiiiin kurjissa olosuhteissa.

Kun valittaa mielessään tai ääneen, niin silloin takertuu valittamaansa asiaan ja se saa suuremman merkityksen. Kun vain huomioi valituksen aiheen mielessään ja siirtää ajatuksensa muualle, valituksen aihe unohtuu niin nopeasti, että jälkeenpäin sitä ei edes muista. 

Niin mistä minun oikein pitikään valittaa?