Mystinen Myanmar

Yangon vaikuttaa vanhalta elokuvalta, jossa esitetään Aasiaa. Kaupunki on niin täynnä melua, likaa, tungosta, kuumuutta ja löyhkää.

Meteli alkaa aamulla puoli kuudelta ja jatkuu yli puolenyön. Autoilun etiikkaan kuuluu töötätä jatkuvasti, kellot kilisevät kadulla ja melu on juuri sillä tasolla, jota voisi Aasiasta ennakkoluuloisesti odottaakin. Silti 6 miljoonan ihmisen suurkaupungissa kukko kiekuu neljältä aamuyöllä.

Kaupunki on myös likaisempi ja suttuisempi kuin Kaakkois-Aasian kaupungit yleensä.

Aurinko porottaa armottomasti, mittari tuntuu pysyvän yli 30:ssä suurimman osan päivästä. Katuruoka löyhkää.

Jalkakäytävistä yli puolet on vallattu katumyynnille. Enimmäkseen ruokaa ja vaatteita, mutta myös kaikkea muuta mitä ihminen voi tarvita. Esimerkiksi minä toivoin kahta asiaa: uutta riippulukkoa ja hammastikkuja. Molemmat löytyivät kadulta, eli oikeasti systeemi on kätevä.

Useat miehet käyttävät hameen tapaista vaatetta, joka sidotaan edestä isolla solmulla. Sekä miesten että naisten hametta kutsutaan nimellä lingyi. Miesten lingyit ovat joko yksivärisiä tai hyvin hillitysti ruudutettuja.

Naisista ehkä 7,5/10 käyttää pitkää kietaisuhametta. Puvut ovat niin hienoja, että ne ansaitsevat ihan oman postauksen!

Yangoninssa joka toinen kauppa on kultakauppa. Mikä ihmeellisintä: 1) Niissä on aina kauheasti väkeä ostoksilla ja 2) en ole nähnyt kenenkään paikallisen käyttävän yhtään ainutta kultakorua.

Bussit ne vasta hauskoja ovatkin! Kun ne tulevat pysäkille (?), keskiovesta alkaa joku rahastajan näköinen kiljua täyttä kurkkua kertoen todennäköisesti bussin ajoreittiä ja määränpäätä. Tai jotain.

Useiden miesten suut ovat punaiset. Tämä johtuu heidän pureskelemastaan tupakasta. Kadulla vihreään tupakanlehteen sivellään ensin jotain valkoista, laitetaan punaisia puruja ja kääritään pieneksi nyytiksi. Sitten sitä pureskellaan aikansa, mutta vähän väliä sitä on kyllä syljettäväkin. Eli ei kovin miellyttävä tapa. Varsinkaan jos istuu syömässä katuruokaa ja viereisellä tuolilla on sellainen punasuinen syljeskelijä.

Myanmarilaiset ovat ystävällisiä.  Ehkä he eivät ole vielä turtuneet turisteihin, vaan he tervehtivät iloisesti ja mikä hassuinta, haluavat turistin kanssa samaan valokuvaan. Minäkin pällistelen jo ties kuinka monen älypuhelimen kuvagalleriassa paikallisten tyttöjen kanssa. 

Myanmar on niin vähän aikaa sitten avautunut laajamittaiselle turismille, että turismin infrastruktuuri ja palvelut ovat hakusessa. Kun Thaimaan, Kambodzan ja Vietnamin turistikohteissa on pieniä matkatoimistoja myymässä puoli- ja kokopäiväretkiä ja kaupunkikierroksia ja ties mitä ihan kyllästymiseen asti, niin Myanmarista (ainakin Yangonista) ne puuttuvat täysin. Tai sitten en vain vielä ole löytänyt niitä.

Tämä turismibisneksen puuttuminen tekee omatoimimatkailun täällä paljon haastavammaksi kuin naapurimaissa. Olisin esim. halunnut nähdä Golden Rockin (vuoren laella tipahtamispisteessä oleva kivi, jonka päällä on temppeli), jonne on 160 km Yangonista, mutta eihän täällä ollut yhtään retkimyyjää missään!

Vielä kun netti ei oikeasti toimi hostelissani, on kuin kelloja olisi oikeasti siirretty muutama kymmenen vuotta taaksepäin.