Ei sittenkään EMV2

Kirjan kirjoittaminen tökkii ja syykin on selvillä. Olen valinnut liian vaikean aiheen. Pyörin ympyrää, jossa yksi asia vain suurentaa seuraavaa: En tiedä tarpeeksi aiheesta >> Tunnen oloni erittäin epävarmaksi >> Epävarmuus aiheuttaa huonommuuden tunnetta >> Huonommuus vähentää intoa >> Innottomuus ei millään saa minua pysymään koneen ääressä naputtamassa. Eli väärin valittu tavoite aiheuttaa ikäviä ajatuksia, joista seuraa ikäviä tunteita, joista seuraa tekemättömyyttä.

Kirjan kirjoittamiseen mielekkäällä tavalla tarvitaan kahta asiaa. Ensinnäkin pitää valita aihe, josta oikeasti olisi jotain sanottavaa. Toiseksi pitää olla niin totaalisen innostunut aiheestaan, että jaksaa naputella siitä noin 300 sivua. 

EMV2:n idea oli loistava sen sisältämän klassikkotwistin ansiosta, joten uskon edelleen, että se olisi herättänyt kiinnostusta ja sillä olisi ollut kaikupohjaa nykymaailmassa. 

Mutta koska opettelen hyväksyvää läsnäoloa elämässäni, niin nyt on taas yksi oivallinen hetki katsoa totuutta silmiin ja odottaa, kumpi kääntää ensin katseensa. Kyllä se olen minä. Hyväksyn sen tosiasian, että sinänsä hyvä aihe ei koskaan muutu kirjaksi ainakaan näillä sormilla näpyteltyinä. (Vaikka mulla oikeasti oli projektisuunnitelma ja kaikki!)

Vietän tänään EMV2:n hautajaisia. Haen ylihinnoiteltua viiniä kaupasta, jotta pääsen vielä syvemmälle kurjuuden tunteeseen ja voin sääliä itseäni entistä enemmän. Etsin YouTubesta kaikista surullisimmat kappaleet ja muistelen kaikkia onnettomuuksia elämässäni, itken rakkaiden kissojenikin kuolemaa taas pitkästä aikaa. Nenäliinoja kämpiltä onneksi löytyy kasapäin.

Huomenna menen päivällä tutustumaan Chinatowniin ja illaksikin on suunnitelmia. Ylihuomenna avaan uuden wordin ihan uudella aiheella. 

Hyvästi EMV2 – tervetuloa LA!